Mitä tuli tehtyä ministerinä, osa 4: Uusi sinivalkoinen teollisuuspolitiikka

Aikamme maailmassa kaikki on jälleen geopolitiikkaa. Suurvallat liittolaisineen kamppailevat vallasta, mikä heijastuu kaikille yhteiskunnan osa-alueille. Geopolitiikka heijastuu sotiin ja diplomaattisiin suhteisiin mutta ei lähimainkaan rajaudu niihin. Aikamme maailmassa talous, tiede, tutkimus ja teknologiat ovat mitä suurimmassa määrin geopoliittisen kamppailun areenoita. Nuo kaikki ovat olennaisesti myös elinkeinoministerin toimintakenttää.

Tämän kirjoitussarjan kolmessa ensimmäisessä osassa keskityin meriteollisuusaiheisiin. Se oli luonnollista ensinnäkin siksi, että maamme elinkeinorakenteesta johtuen elinkeinoministeri on aina leimallisesti telakkaministeri. Toisekseen juuri meriteollisuudessa saimme ministerikaudellani erityisen paljon aikaan. Kolmannekseen etenkin jäänmurtajiin liittyvät asiat linkittyvät vahvasti myös aikamme geopoliittisiin kysymyksiin.

Tässä kirjoitussarjani neljännessä osassa kuvaan laajemmin sitä globaalia ympäristöä, jossa jouduimme toimimaan ja jossa Suomi joutuu luovimaan vielä pitkään. Suomi on liian pieni maa päättääkseen sitä, mitä peliä maailmalla kulloinkin pelataan. Sen määrittävät aina meitä isommat toimijat. Pärjätäksemme meidän on kyettävä tekemään oikea analyysi kulloinkin käynnissä olevista globaaleista peleistä, oltava tietoisia omista valttikorteistamme ja pelattava ne kussakin tilanteessa mahdollisimman taitavasti.

Kahtena ensimmäisenä Neuvostoliiton romahdusta seuranneena vuosikymmenenä maailma avautui nopeasti ja voimakkaasti. Vapaakauppa eteni ja Suomi hyötyi globaaleista markkinoista. Uskottiin, että tiivistyvien taloudellisten siteiden myötä myös länsimaiset arvot, demokratia, ihmisoikeudet ja oikeusvaltioperiaate juurtuisivat läpi maailman. Se oli harhakuvitelmaa: kehittyvät taloudet halusivat itselleen läntisen elintason, eivät länsimaista yhteiskuntaa.

Venäjän sotapolitiikan myötä Euroopassa on herätty siihen, millaisia valtavia riskejä sisältyy taloudellisiin riippuvuussuhteisiin diktatuureista. Yhdysvalloissa samaan on herätty ennen muuta Kiinan nousun myötä. Suomessa on silti varsin hitaasti havahduttu siihen, miten perustavanlaatuisiin muutoksiin maailmantalouden geopolitisoituminen johtaa ja on jo johtanut.

Emme enää elä globaalin markkinatalouden ja laajenevien markkinoiden maailmassa. Elämme todellisuudessa, jossa talous, teknologia, tiede ja tutkimus ovat valjastettuja geopoliittisen kamppailun välineiksi ja taistelutantereiksi. Halusimme tai emme, valtiovetoinen teollisuuspolitiikka on tehnyt paluun. Siitä ei tarvitse pitää, mutta Suomen kokoisen maan on otettava maailma sellaisena kuin se on omista tykkäämisistämme riippumatta.

Olen läpi poliittisen urani ollut vapaan markkinatalouden puolestapuhuja. Olen sitä mielelläni edelleen, sillä mikään ei tuota niin paljon aineellista hyvää ja uusia innovaatioita kuin vapaat markkinat.

Toimivat markkinat edellyttävät kuitenkin yhteisiä pelisääntöjä. Jos isot diktatuurimaat käyttävät näennäistä, tosiasiassa valtion ohjailemaa markkinataloutta omien geostrategisten etujensa edistämiseen läntisiä yhteiskuntia heikentääkseen, meidän ei pidä kirkasotsaisesti kuvitella markkinoiden ratkaisevan asian. Niin ei tule tapahtumaan, koska markkinat eivät sellaisessa ympäristössä enää toimi markkinoina vaan suurvaltaintressien taistelutantereena. Silloin meidän on kyettävä puolustautumaan ja suojautumaan.

Globaalisti markkinatalous on jo pahasti häiriintynyt. Kiinalaisten yritysten taustalla on viime kädessä aina maata yksinvaltaisesti johtava kommunistinen puolue, jonka valtapoliittisia etuja maan yritykset ovat pakotettuja palvelemaan. Yhdysvallat puolestaan on molempien puolueidensa valtakausilla vastannut Kiinan haasteeseen massiivisilla investointituilla ja kotimaisen teollisuuden aggressiivisella suojelemisella.

Oma linjani ministerinä perustui siihen, että vaikka maailmanlaajuisesti markkinatalouden pelisäännöt on jo perusteellisesti romutettu, ainakin Euroopan toimiva sisämarkkina tulisi pelastaa. Se on kuitenkin harvoja EU:n todellisia vahvuuksia. Sitä paitsi Suomelle ei ole eduksi, jos investoinneista kilpaillaan Euroopan sisällä valtiontuilla – siinä kilpailussa häviämme varmasti meitä isommille ja vauraammille. Avoin ja reilu kilpailu on sekä Suomen että viime kädessä koko Euroopan etu.

Silti myös EU-politiikassa pätee sama lainalaisuus kuin maailmanlaajuisestikin: Suomi ei voi päättää pelin luonnetta, jos isommat ovat jo päättäneet jotain muuta. Siksi oli olennaista tehdä oikea analyysi siitä, että kiista valtiontuista ei ehkä ole Suomelle voitettavissa. Oli siis alettava varautua tulevaisuuteen, jossa Suomenkin olisi kyettävä pärjäämään valtiovetoisen teollisuuspolitiikan maailmassa.

Tähän tarvittiin hyvin laajaa työkalupakkia. Ensinnäkin kaikkinainen edellisiltä hallituksilta periytynyt haihattelu oli saava loppumaan. Lakkautimme Ilmastorahaston ja Oppiva Invest Oy:n ja siirsimme näiden omaisuuden niin ikään valtion omistamalle Suomen Teollisuussijoitus Oy:lle eli Tesille. Business Finland Venture Capital Oy:stä puolestaan muodostettiin Tesin tytäryhtiö Teollisuustuki Oy.

Pyrkimyksenä tässä operaatiossamme oli keskittää valtion aiemmin hajanainen pääomasijoitustoiminta yhden ja aiempaa vahvemman toimijan käsiin. Halusimme rakentaa vahvan sinivalkoisen teollisuuspolitiikan välineen, jota ei ohjaisi muut aatteelliset päämäärät kuin isänmaan menestys. Tämä edellytti myös Tesin sijoitusstrategian uudistamista siten, että sen sijoitustoiminnan painopistettä siirrettiin rahastoista suoriin sijoituksiin. Huomionarvoista on myös se, että nostimme puolustusteollisuuden Tesin uusiin painopisteisiin.

Keskeisenä perusteena sijoitusstrategian uudistamiselle oli havainto siitä, että nykyisellään lupaavimmat uudet suomalaiset yritykset myydään liian varhaisessa vaiheessa ulkomaiseen omistukseen. Antamalla Tesille monipuolisemmat työkalut voitiin luoda edellytyksiä pidempikestoiselle kotimaiselle omistajuudelle. Uuden sijoitusstrategian mahdollistamiseksi päätimme kevään 2024 kehysriihessä myös Tesin pääomittamisesta 100 miljoonalla eurolla vuosittain kolmen vuoden ajan.

Jo hallitusohjelmassa oli sovittu 400 miljoonan euron ”teollisuuspoliittisesta varauksesta”, jotta olisi olemassa edes jokin kassa, jota tarvittaessa voitaisiin käyttää tärkeimpien Suomeen kohdistuvien teollisten investointien varmistamiseen. Tämä kassa oli kuitenkin kovin köykäinen verrattuna siihen, että esimerkiksi Saksassa käytettiin investointien houkuttelemiseen tarkoitettuihin valtiontukiin kymmeniä miljardeja euroja.

Kun meillä ei ollut resursseja eikä oikein haluakaan lähteä tämänkaltaiseen valtiontukikilpailuun, oli pohdittava muita työkaluja investointien houkuttelemiseksi Suomeen. Olin sitä mieltä, että olisi otettava käyttöön uudenalaisia verokannusteita. Niinpä työ- ja elinkeinoministeriö alkoi ajaa esitystä suurten teollisten investointien verohyvityksestä, jonka saimmekin läpi hallituksen kehysriihessä huhtikuussa 2024.

Investointiverohyvityksen logiikka oli mielestäni oivaltava. Sitä saattoi hakea uusiin yli 50 miljoonan euron investointeihin mutta vain kapean aikaraamin sisällä, vuoden 2025 aikana. Verohyvitystä oli mahdollista saada enintään 20 prosenttia tehdyn investoinnin arvosta ja enintään 150 miljoonaa euroa. Verohyvitystä saisi vasta investoinnin valmistuttua ja aikaisintaan vuonna 2028 – ja luonnollisestikin vasta verotettavasta, voitollisesta tuloksesta. Näin muodoin verokannustinmuotoinen tuki hyödyttää vain aidosti kannattavia investointeja.

Olennaista uuden teollisuuspolitiikan onnistumiseksi oli myös saada kaikki keskeiset valtiolliset toimijat toimimaan saman sinivalkoisen strategian mukaisesti. Niinpä päätin myllätä uusiksi sen, miten johdetaan elinkeinoministerin alaista mittavaa kokonaisuutta – Suomen Teollisuussijoitusta, Finnveraa, Business Finlandia, VTT:tä, GTK:ta, Lääkekehityskeskusta ja ELY-keskuksia.

Ohjeistin kaikkia elinkeinoministerin alaisia yhtiöitä, virastoja ja laitoksia säännönmukaiseen ja tiiviiseen yhteistyöhön keskenään sen varmistamiseksi, että kaikki toimijat pelaavat samaan maaliin ja ymmärtävät sinivalkoisen teollisuuspolitiikan strategisen luonteen. Aloin myös itse isännöidä säännönmukaisia tapaamisia mainittujen toimijoiden johdoille ajatusten vaihtamiseksi, yhteisen strategisen näkemyksen kirkastamiseksi ja yhteistyön syventämiseksi.

Tarpeellisiksi katsomiltani osin vaihdoin myös elinkeinoministerin alaisten toimijoiden johtoa. Erityisen tärkeänä pidin sitä, että Tesin, BF:n ja Finnveran yhteistyö sujuvien yritysrahoituspolkujen toteuttamiseksi toimi ilman katvealueita tai päällekkäisyyksiä. Tämän varmistamiseksi pidin hyödyllisenä, että näillä rahoitustoimijoilla oli myös muutamia yhteisiä hallitusjäseniä toteuttamassa yhteistä strategista näkemystä.

Remontoin uusiksi myös elinkeinoministerin alaisten toimijoiden tulosohjauksen. Eräiden organisaatioiden osalta se merkitsi ohjausasiakirjojen kirjoittamista käytännössä kokonaan uusiksi. Halusin koko konsernille tietyiltä osin yhteiset tulosohjausmittarit ja organisaatiokohtaiset mittaritkin palvelemaan yhteistä strategista päämäärää. Siivosin tulosohjauksesta pois sellaiset edellisiltä hallituskausilta periytyneet tavoitteet, joilla ei ollut tekemistä itse laitosten olemassaolon tarkoituksen kanssa.

Tarvittiin myös lainsäädäntömuutoksia. Valtion erityisrahoitusyhtiö Finnveraa koskeva lainsäädäntö oli hajanaista ja monimutkaista ja se rajoitti Finnveran toimintaedellytyksiä epätarkoituksenmukaisesti. Ongelmat oli tunnistettu jo vuosia sitten, mutta lainsäädäntöä ei ollut saatu uudistettua. Johdollani kirjoitettiin kokonaan uusi, aiempaa sääntelyä olennaisesti kepeämpi ja väljempi Finnvera-laki, joka mahdollistaa yhtiölle aiempaa useampien yritysten palvelemisen ja poistaa haitalliset toimialarajaukset.

Ministerikauteni kaikkia kiinnostavia toimiala- tai yrityskohtaisia toimenpiteitä ei ole mahdollista käydä läpi, mutta teen muutamia nostoja. Panostimme vahvasti strategisiin toimialoihin. Tiivistimme Suomen ja Yhdysvaltain kahdenvälistä kvanttiyhteistyötä, koska katsoimme sen palvelevan Suomen kaupallisia ja teknologisia etuja paremmin kuin EU-komission ajama yhteiseurooppalainen pakkopaita eurooppalaisen ja amerikkalaisen kvanttiyhteistyön välille. Toisaalta onnistuimme hyödyntämään tehokkaasti myös EU-yhteistyötä oman kvantti-, tekoäly- ja supertietokonekapasiteettimme kasvattamisessa.

Otimme aiempaa strategisemman linjan kaivosalaan pyrkien vahvoihin akkuarvoketjuihin ja mahdollisimman suureen kotimaiseen arvonlisään, mitä päämäärää tuimme myös veroratkaisuin. Vahvistimme merkittävästi myös nopeasti kasvavaa suomalaista avaruusalaa esimerkiksi julkisin sijoituksin satelliittiyhtiö Iceyehin, jonka vientiponnisteluihin myös omalta osaltani osallistuin. Olin edesauttamassa myös toisen kotimaisen satelliittiyhtiön ReOrbitin maailmanvalloitusta.

Merkittävänä voittona pidän sitä, että pitkän väännön jälkeen EU-komissio veti pois patenttiesityksensä, joka olisi ollut hyvin haitallinen etenkin suomalaiselle Nokialle. Datakeskuksiin liittyvän strategisemman ja valikoivamman lähestymistavan osalta ehdimme päästä vasta alkuun, mutta olen tyytyväinen siihen, että käynnistämäni kriittisen julkisen keskustelun myötä alaan ei enää ole mahdollista suhtautua yhtä naiivisti kuin ennen. Nyt myönnetään jo laajalti, että datakeskukset ovat osa geopoliittista peliä ja että ne liittyvät myös Suomelle elintärkeään siruturvallisuuteen.

Keskeinen osa uutta teollisuuspolitiikkaamme ovat myös vuosittain kasvavat panostukset tutkimus- ja kehitysmenoihin. Vaikka julkiseen talouteen joudutaan tekemään mittavia sopeutuksia, t&k-investointeja kasvatetaan silti. Pyrkimyksenä on synnyttää kaupallistettavia innovaatioita ja siten kohentaa heikkoa tuottavuuskehitystämme. Kasvaviin resursseihin liittyy sitäkin suurempi vastuu, eikä rahan voi antaa kanavoitua mihin tahansa kynsisalonkitutkimuksiin. Tarvitaan tiukempaa strategista ohjausta. Tästä oli paljon vääntöä kaudellani yhtäältä työ- ja elinkeinoministeriön ja toisaalta opetus- ja kulttuuriministeriön välillä, eikä kyseinen vääntö todellakaan ole vielä ohi.

Näitä hommia olisi ollut hauska jatkaakin, mutta jo hallituskauden alussa oli sovittu jaetuista kaksivuotisista ministerikausista. Toisaalta tiukempi aikaraami motivoi myös saamaan enemmän asioita aikaan nopeasti ja tekemään enemmän töitä. Olen tyytyväinen ja vähän ylpeäkin siitä, mitä kaikkea ehdimme tehdä. Jos tältä pohjalta jatkaa, niin hyvä tulee.