Tutkimusrahoituksen on kestettävä julkista kritiikkiä

Tieteen ja tutkimuksen vapaus on avoimen yhteiskunnan keskeinen perusarvo. Tutkijalla on oikeus valita tutkimusaiheensa vapaasti, eikä tutkimustuloksia saa määrätä ulkopuolelta.

Tämä vapaus ei kuitenkaan merkitse rajoittamatonta oikeutta käyttää veronmaksajien rahaa mihin tahansa tutkimukseen. Se ei myöskään merkitse vapautta verorahojen kohdentumisen julkisesta arvostelusta.

Nämä kaksi peruslähtökohtaa ovat sekoittuneet toisiinsa tämän kesän tiedepoliittisessa keskustelussa, jota opetusministeri Anders Adlercreutz (r) jatkoi Vieraskynä -palstalla (HS 7.7.). Ylevään, iskulauseenomaiseen ”tutkimuksen vapauteen” vedoten on pyritty vaientamaan kriittistä keskustelua siitä, mihin kaikkeen suomalaisten veroeuroja tutkimuksen nimissä käytetään.

Asetelma on hullunkurinen. Kyseenalaistaminen, kriittinen arviointi ja julkinen debatti ovat tieteellisen eetoksen ydintä. Ylempien raatien auktoriteettiin vetoaminen julkisen kritiikin suitsimiseksi taas on mahdollisimman kaukana tieteen luonteesta.

Kysymys veronmaksajien rahojen vastuullisesta käytöstä on erityisen tärkeä valtiontalouden ollessa kroonisesti alijäämäinen. Hallitus joutuu pakon edessä leikkaamaan enemmän tai vähemmän kaikesta. Käytännössä vain kahdella sektorilla budjetit kasvavat – puolustusinvestointien ohella myös tutkimus- ja kehitysmenot nousevat selvästi.

Tutkimus- ja kehityspanostusten vahvistamisen taustalla on taloutemme heikko tuottavuuskehitys. Vahvistamalla tutkimus- ja kehitystoimintaa halutaan synnyttää innovaatioita, jotka tulevina vuosina ruokkisivat myös talouskasvua, parantaisivat tuottavuutta ja siten loiventaisivat menoleikkauspaineita.

Suomen tavoite t&k-menojen neljän prosentin tasosta suhteessa bruttokansantuotteeseen vuoteen 2030 mennessä edellyttää sitä, että kaksi kolmasosaa kyseisestä rahoituksesta tulee yksityiseltä sektorilta. Julkisia t&k-menoja on siksi kanavoitava siten, että ne ovat omiaan saamaan myös yksityistä rahoitusta liikkeelle.

Kasvava rahoitus tarkoittaa korostettua vastuuta. Kun kaikilla muilla hallinnonaloilla kärvistellään, lisää resursseja saavien sektoreiden tulee lisäpanosten kohdentamisessa osoittaa, että ne ovat kasvavan rahoituksensa myös ansainneet.

Tutkimus- ja kehitysrahoitusta kanavoidaan ennen kaikkea Business Finlandin ja Suomen Akatemian kautta. Suomen Akatemia ei ole parhaalla mahdollisella tavalla osoittanut kasvavien resurssiensa käytössä sellaista vastuunkantoa, jollaista siltä vallitsevissa olosuhteissa olisi syytä odottaa. Rahoitusta on myönnetty monille hankkeille, joiden yhteiskunnallinen perusteltavuus on heikko.

Kohutussa kynsisalonkitutkimuksessa hälytyskellojen pitäisi soida monestakin syystä. Se, että tutkimushankkeen ohjelma sisältää läpeensä poliittista sanastoa, ei anna kovin hyviä lähtökohtia objektiiviselle tieteelliselle tutkimukselle.

Huolet eivät hälvene hankkeen vetäjän julkisten puheenvuorojen myötä. Sen sijaan, että tutkija olisi perustellut tutkimuksensa tarvetta argumentein, hän syytti hankkeen arvostelua ”rasismista” ja ”naisvihasta” (HS 29.6.).

Kynsisalonkitutkimuksen tarkoitukseksi hankkeen vetäjä ilmoitti ”näkyvyyden” tuomisen maahanmuuttajien ja naisten tekemälle työlle. Näkyvyyden tärkeyteen vetosi myös opetusministeri Adlercreutz. Näkyvyyden tuominen yhteiskunnalliselle ilmiölle on kuitenkin lähinnä politiikan ja journalismin tehtävä – tutkimushankkeen julkisen rahoituksen perusteeksi se on hyvin heppoinen.

Yhtäältä työ- ja elinkeinoministeriön ja toisaalta opetus- ja kulttuuriministeriön välillä on käyty pitkin kevättä vääntöä siitä, kuinka vahvasti tai löyhästi tutkimus- ja kehitysrahoituksen kohdentumista ohjataan. Elinkeinoministerinä olen edustanut neuvotteluissa kantaa, jonka mukaan tiukempi strateginen ohjaus on tarpeen, jotta veronmaksajien rahoilla saavutetaan se, mitä niillä tavoitellaan.

Kesän tiedepoliittinen keskustelu on vain korostanut strategisemman ohjauksen tarvetta. Vastuullinen ja julkisen kritiikin kestävä rahoitus on viime kädessä myös vapaan tutkimuksen etu ja tieteellisen uskottavuuden tae. Tarvitsemme enemmän kriittistä tiedepoliittista keskustelua, emme sen suitsimista.

Kirjoituksen tiivistetty versio julkaistu Helsingin Sanomissa 10.7.2025.