Mannerheimin ihonväri ja markkinatalous
Mannerheimin ihonväri ja siitä tehdyt taiteelliset tulkinnat eivät olisi blogikirjoituksen arvoisia aiheita, mutta talous on aina. Kirjoitin tänään yhteisöpalvelu Facebookissa, että yksityinen raha tuskin koskaan tekisi mitään niin älytöntä, että valitsisi historiallisen elokuvan näyttelijät kaikkea muuta kuin historiallisin perustein – mutta että toisaalta Yleisradio voi tehdä mitä hyvänsä, koska veronmaksajan piikki on joka tapauksessa auki eikä tulosvastuuta ole.
Tästä muutamat innostuivat käyttämään puheenvuoroja, joissa ajattelivat väitteeni tekevän tyhjäksi tai sen arvoa vähintäänkin kyseenalaistavan sen seikan, että nimenomaan yksityisen rahan Mannerheim-elokuvaprojekti on vaikeuksissa ja jää mahdollisesti lopulta kokonaan toteutumatta. Mutta erona Yleisradion hankkeeseen onkin se, että taloudellisen riskin mahdollisesti epäonnistuvasta elokuvaprojektista kantavat siihen vapaaehtoisesti sijoittaneet rahoittajat, kun taas Yleisradio voi lupia kysymättä käydä veronmaksajan kukkarolla kattamassa menonsa.
Yksityinen rahoittaja arveli, että Renny Harlinin spektaakkeli Mannerheimista voisi olla kassamagneetti ja tuottaa sijoitetulle pääomalle hyvän koron. Oletukselle saattoi olla lukuisia hyviä perusteita. Riskitöntä sijoittamista ei silti taida ollakaan, ja vapaassa markkinataloudessa riskit voivat myös realisoitua. Elokuvaprojekti saattaa ajautua vaikeuksiin erilaisista syistä. Taloudellisen tappion kantavat samat sijoittajat, jotka projektin onnistuessa olisivat käärineet siitä syntyneet voitot.
Yleisradion sitä vastoin ei tarvitse etsiä projekteilleen rahoittajia, koska veronmaksajien piikki on poliitikkojen siunauksella jatkuvasti avoinna. Se voi tehdä Mannerheimista englantia puhuvan afrikkalaisen ja valita talvisodan kuvauspaikaksi Kenian, jos se Yleisradion mielestä on hauskaa/taiteellista/kantaaottavaa. Taloudellista riskiä ei ole, koska veronmaksaja maksaa, mitä ikinä Yleisradio keksiikään. Mutta yritäpä esitellä tällainen elokuvakäsikirjoitus yksityiselle rahoittajalle, joka joutuu pohtimaan, moniko oikeasti olisi valmis maksamaan tällaisen “Mannerheim”-elokuvan näkemisestä.
En kuitenkaan kuulu niihin, joiden mielestä tämä omituinen elokuva jotenkin “häpäisisi” Mannerheimin muistoa – eiköhän Mannerheimin kunnia ole pikemminkin hänen teoissaan kuin hänen etnisyydessään, eikä hänen tekojensa arvoa voi vähentää tai tahrata hullunkurisinkaan taideperformanssi. Pikemminkin Keniassa kuvattu talvisota on häpeäksi suomalaiselle yleisradiolaitokselle ja ylisuurelle julkiselle sektorillemme. Mikäli kenialainen Mannerheim herättää suomalaiset laajemminkin kyseenalaistamaan sen, mitä ihmettä verorahoillamme oikein tehdään, niin tämän elokuvaprojektin seurausvaikutukset voivat olla lopulta jopa enemmän positiiviset kuin negatiiviset.
Churchillin kerrotaan sanoneen, että demokratia on kaikista tähän asti kokeilluista huonoista hallitusmuodoista se vähiten huono, mutta että paras argumentti demokratiaa vastaan on viiden minuutin keskustelu keskivertoäänestäjän kanssa. Churchill voi hyvinkin olla oikeassa, mutta haluaisin täydentää häntä. Lisäisin nimittäin, että paras argumentti laajaa julkista sektoria ja korkeaa verotusta vastaan on viiden minuutin keskustelu keskivertopoliitikon kanssa, joka päättää siitä, miten verorahasi käytetään. Kuinka monen poliitikon olemmekaan kuulleet kertovan Yleisradion “julkisesta palvelutehtävästä”, jonka vuoksi sen toimintaa ei missään nimessä saa supistaa?
Kenialaisen Mannerheimin myötä voimme vain todeta: Tv-lupa – mitä kaikkea sillä saakaan!