Nato-jäsenyyden aika on nyt
Kirjoitin hiljattain blogissani, että Nato-kortti kannattaa pelata taiten. Kerroin tuolloin, että Suomen mielestäni kannattaisi olla Naton jäsen, mutta että jäsenyyden hakemisen kannalta oikea ajoitus on kaikki kaikessa. Puolessatoista kuukaudessa on ehtinyt tapahtua paljon ja viimeisen viikon aikana vasta onkin. Tilanne on muuttunut sen verran dramaattisesti, että arvioni mukaan oikea hetki Nato-jäsenyyden nopealle hakemiselle on juuri nyt.
Suomen historian viimeiset noin 200 vuotta ovat olleet idän itsevaltiaiden vallasta ja painostuksesta irtautumisen historiaa. Ensin taistelimme autonomiamme ylläpitämisestä ja sen laajentamisesta, sitten itsenäisyydestä. Kylmän sodan ahtaissa maailmanpoliittisissa raameissa pyrimme turvaamaan ja laajentamaan ulkopoliittista liikkumatilaamme ja kylmän sodan päätyttyä integroitumaan länteen, demokraattisten oikeusvaltioiden joukkoon.
Kaikki historiamme käännekohdat ovat olleet katoaviksi hetkiksi avautuneita mahdollisuuksia, joihin on osattu tarttua. Kun vallassa oli hyvä tsaari, pyrittiin autonomiaa laajentamaan. Kun tsaari ei ollut hyvä, pyrittiin jo saavutetusta asemasta pitämään kiinni. Kun tsaarinvalta sortui, julistauduttiin itsenäiseksi. Stalinin kuoleman jälkeen mahdollistui Pohjoismaiden neuvostoon liittyminen, EU-jäsenyys taas Neuvostoliiton hajottua. Jollei kulloistakin "momentumia" olisi osattu hyödyntää, ei mahdollisuutta siihen enää ehkä hetken kuluttua olisikaan ollut.
Yksi iso kauneusvirhe tästä maamme historian isosta kuvasta kuitenkin löytyy: Suomi ei liittynyt puolustusliitto Naton jäseneksi 1990-luvulla, jolloin se olisi onnistunut ilman vähäisintäkään ongelmaa. Eikä edes 2000-luvun alkupuolella, jolloin asia olisi vielä ilman suuria vaikeuksia ollut järjestettävissä. Avautuneen mahdollisuuden ohi nukuttiin. Tultaessa 2010-luvulle sotilaallinen liittoutuminen oli käynyt jo paljon vaikeammaksi. Onneksi Baltian maat sentään ymmärsivät hyödyntää tilaisuuden silloin, kun sellainen vielä oli. Muutoin ne olisivat nyt Ukrainan tapaan tulilinjalla.
Venäjän nykyisen diktaattorin Vladimir Putinin kolmatta vuosikymmentä kestänyt valtakausi on ollut alusta asti sotaa ja sotaan valmistautumista. Maan itsenäinen oppositio on joko vangittu tai tapettu, Venäjän vapaa tiedonvälitys on väkivaltaisesti vaiennettu ja imperiumia laajennettu valtaamalla asevoimin naapurien alueita pala palalta. Moni on tältä silmänsä ummistanut, vaikka kaikki on tapahtunut silmiemme edessä.
Mutta Ukrainan sota on jälleen maailmanhistorian iso käännekohta. Sen myötä kellekään edes auttavan rehellisesti maailmaa tarkastelevalle ihmiselle ei enää voi olla epäselvää, millainen häikäilemätön hirviö naapurimaatamme johtaa. Hänen kaltaisiaan roistoja on historia täynnä, ja historia myös yksiselitteisesti opettaa, etteivät sellaiset pysähdy pysäyttämättä. Mitä kauemmin pysäyttämisen kanssa viivytellään, sitä isompi inhimillinen hinta joudutaan maksamaan.
Olen jo useassa eri yhteydessä sanonut, miksi Ukraina tarvitsee ja ansaitsee kaiken mahdollisen avun ja tuen – myös sotilaallisen – taistellessaan nyt koko Euroopan vapauden puolesta idän diktaattorin kyltymätöntä vallanhimoa vastaan. En toista sitä tässä yhteydessä. Sen sijaan kommentoin, mitä muodostunut tilanne nähdäkseni merkitsee Suomen näkökulmasta.
Arvioni on, että Suomen kannalta nyt on jälleen avautunut sellainen mahdollisesti hyvinkin ohimenevä historiallinen mahdollisuus, joka kannattaisi myös hyödyntää. Venäjä on suurissa vaikeuksissa sotiessaan Ukrainassa, eikä sillä tällä hetkellä ole juurikaan voimavaroja painostaa luoteisnaapureitansa. Lisäksi länsi on onnistunut kohtalokkaassa tilanteessa löytämään harvinaisen yksimielisen ja päättäväisen lähestymistavan roistomaisen hyökkääjävaltion torjumiseen ja eristämiseen koko muusta maailmasta. Kaiken päälle myös suomalaisten selvä enemmistö on viimein asettunut Nato-jäsenyyden kannalle.
Nyt käsillämme on siis jälleen harvinaislaatuinen historiallinen mahdollisuus. Meillä olisi kansan tuki Nato-jäsenyydelle ja Naton kaikilla jäsenmailla vallitsevassa tilanteessa todennäköisesti myös hyvin suuri valmius ottaa meidät erittäin nopealla aikataululla puolustusliiton jäseneksi. Jos vain valtiojohtomme ottaisi asian päättäväisesti asiakseen, kaikki voisi tapahtua ja onnistua hyvinkin nopeasti. Itänaapurillakin olisi vain rajoitetut mahdollisuudet kampittaa asiaa, kun taloudelliset suhteet ovat jo valmiiksi jumissa ja sotilaallisesti naapurilla on ihan tarpeeksi tekemistä jo Ukrainassakin.
Mutta kuten historiasta tiedämme, avautuneet mahdollisuudet voivat hyvin nopeasti myös sulkeutua ja kadota ulottumattomiimme, jollei niihin osata otollisella hetkellä tarttua. Otollinen hetki on siksi nyt ja sen hyödyntämättä jättämisellä voisi olla kohtalokkaatkin seuraukset. Siksi vatulointiin ja jappasteluun ei nyt todellakaan ole aikaa. Nato-jäsenyyden aika on nyt, kun tie siihen näyttäisi ainakin hetken aikaa olevan auki.