Ukrainassa on kyse myös Suomesta
Parin viime vuosikymmenen aikana on yleistynyt sellainen historiantulkinta, jossa ensimmäinen ja toinen maailmansota nähdään osina yhtä ja samaa konfliktia. Maailmansodan jatko-osa kun pitkälti kumpusi sen ensimmäisen näytöksen jälkeensä jättämistä aineksista. Tulkinta ei ole ainut mahdollinen, mutta aivan perustellusti asia voidaan nähdä myös näin.
Maailmansotia seurasi kylmä sota, joka päättyi Neuvostoliiton romahdukseen. Silti viimeistään vuodesta 2014 lukien on vaikuttanut siltä, että myös ensimmäistä kylmää sotaa on seurannut sen jatko-osa. Samaan tapaan kuin keisarillisen Saksan perillisten oli liki sietämätöntä hyväksyä tappiotaan ensimmäisessä maailmansodassa, on Neuvostoliiton perillisille sen tappio kylmässä sodassa ollut traumaattinen kokemus. Ja halukkuus revanssiin on omiaan tekemään jatko-osista paljon alkuperäisiä konfliktejaan katkerampia.
On myös syytä ymmärtää, etteivät kylmät sodat ole tosiasiallisesti olleet ollenkaan niin kylmiä kuin mitä nimestä voisi päätellä. Kysykää vaikka unkarilaisilta, puolalaisilta, tšekeiltä, afganistanilaisilta tai länteen pakenemaan onnistuneilta saksalaisilta, kuinka viileä se ensimmäinen kylmä sota heille oli. Jälkimmäisen kylmän sodan viileydestä taas voi kysyä vaikka georgialaisilta, ukrainalaisilta tai Valko-Venäjän tai Kazakstanin oppositioilta.
Putinin Venäjän aggressiosta ei tarvitse eikä pidä käyttää mitään kaunistelevia luonnehdintoja. Kyse ei ole ”kansantasavaltojen tunnustamisesta” tai varsinkaan ”rauhanturvaajien lähettämisestä”. Ei ainakaan yhtään sen enempää kuin mitä talvisodassa oli kyse O. W. Kuusisen kansantasavallan tunnustamisesta tai neuvostoliittolaisten rauhanturvaajien lähettämisestä Suomeen.
Ei, Putinin politiikassa on kyse valloitustarkoituksessa käytävistä hyökkäyssodista pienempiä naapureitaan vastaan. Sellainen alkoi Ukrainan kohdalla viimeistään vuonna 2014 eikä se pysähtynyt Krimin valtaukseen tai Ukrainan itäosiin tunkeutumiseen. Eikä aggressio pysähdy, vaikka Putin saisi alistettua valtaansa koko Ukrainan, kuten se näkyy kaikessa hiljaisuudessa jo Valko-Venäjänkin miehittäneen.
Putinin kaikesta politiikasta käy yksiselitteisesti ilmi se, että hänen tavoitteenaan on Venäjän imperiumin uudelleenluonti sen maksimaalisessa laajuudessaan. Hän ottaa, ryöstää ja alistaa valtaansa uusia alueita niin kauan kuin on jotain, mikä lähtee irti. Tai niin kauan kuin hänen annetaan repiä naapureiltaan uusia maa-alueita toivoen, että nyt olisi viimein käsillä hänen ”viimeinen aluevaatimuksensa Euroopassa”, kuten sudeettialueidenkin vuonna 1938 sanottiin olleen.
Hitler tiesi demokraattisten suurvaltojen olleen niin haluttomia avoimeen sotilaalliseen konfliktiin maansa kanssa, että hän saattoi pitkään liittää valtakuntaansa yhä uusia alueita tarvitsematta pelätä sotilaallisia vastatoimia. Putin tietää saman ja toimii samoin. Joka kuvittelee diktaattorin ruokahalun kyltyvän uusia suupaloja antamalla, joutuu kerta toisensa jälkeen pettymään karvaasti.
Putinilla on kuitenkin vastassaan yksi viheliäinen riesa, jollaista entismaailman valloittajadiktaattorit eivät joutuneet kohtaamaan: puolustusliitto Nato. Sen jäsenilleen antamat keskinäiset turvatakuut ja niiden pohjana oleva Yhdysvaltain sotilaallinen ylivoima on vuosikymmenten ajan ennaltaehkäissyt konflikteja paremmin kuin mikään muu kansainvälinen järjestely. Naton sotilaallinen pelote on ollut niin vahva ja uskottava, ettei sen jäseniin ole juuri uskallettu kohdistaa sotilaallisia toimenpiteitä.
Tämä on myös syy, jonka vuoksi Nato on Putinille niin sietämätön kivi kengässä. Tuskin edes Putin itse uskoo propagandapuheitaan, joissa hän väittää Naton uhkaavan Venäjää ja toimivan hyökkäyksellisessä tarkoituksessa. Kyllä hän aivan varmasti vanhana tiedustelu-upseerina tietää, että Nato on nimenomaisesti puolustusliitto. Putin vihaa Natoa juuri siksi, että sen jäsenilleen antamat turvatakuut tulppaavat niin viheliäisellä tavalla hänen omia valloitussuunnitelmiaan.
Tästä syystä Putin pyrkii paitsi estämään uusia maita liittymästä Naton jäseniksi, myös hajottamaan sotilasliittoa sisältä käsin ja heikentämään sen antamien turvatakuiden uskottavuutta. Tämän vuoksi Venäjä pyrkii käymään kahdenvälisiä neuvotteluita ohi Naton tai EU:n ja iskemään aina sellaisiin tilanteisiin, joissa se aistii heikkoutta, empimistä tai liittolaisten eriseuraisuutta.
Suomen kannalta Ukrainan kohtalossa on kyse aivan ratkaisevan tärkeistä turvallisuusintresseistä. Jos Ukrainalta jää tarvittava apu saamatta eikä Venäjään kohdisteta tarpeeksi järeitä sanktioita valloitussotiensa johdosta, se antaa Venäjälle ennakkotapauksen siitä, että ainakaan Naton ulkopuolisia maita eivät länsimaat Venäjän hyökkäyksiltä suojele. Sellaisen ennakkotapauksen seuraukset voisivat olla Suomen kannalta ennen pitkää varsin kylmäävät.
Kannattaa tiedostaa, että Venäjän läntisistä rajanaapureista liki kaikki ovat nykyisin joko Naton jäseniä tai Venäjän asevoimien enemmän tai vähemmän miehittämiä. Vain Suomi on poikkeus, kun se ei vielä ole kumpaakaan. Meidän olisi hyvä osata kysyä itseltämme, kumpaan joukkoon mieluummin kuulumme, kun tällainen valinta saatetaan joutua vielä tekemään. Ja tarvittavat johtopäätökset olisi parempi tehdä silloin, kun päätös vielä on omamme eikä toisten tekemä.