Perustuslakivaliokunta ja Mr. Hankey
On kulunut jo liki neljännesvuosisata siitä, kun legendaarinen yhdysvaltalainen satiirisarja South Park esitteli joulujaksossaan Mr. Hankeyn. Kyseisessä jaksossa kaupungin pormestari on päättänyt, että kaupungin joulujuhlallisuuksista poistetaan kaikki sellainen, mikä mahdollisesti saattaisi loukata jotakuta. Paljoa ei sitten jääkään jäljelle. Ratkaisuksi tarjoutuu taatusti neutraali ja mitään ryhmää syrjimätön hahmo: jouluna pönttöön ilmestyvä pökäle nimeltä Mr. Hankey, joulukakka.
South Park teki jatkuvasti pilkkaa amerikkalaisista poliittisen korrektiuden vaatimuksista, mutta se oli monella tapaa myös aikaansa edellä. Erilaiset ”cancelointiin” tähtäävät pyrkimykset ovat nimittäin monin verroin äärimmäisempiä nykyään kuin mitä ne olivat 1990-luvun lopulla. Amerikkalaiset neuroosit ovat tehokkaasti siirtyneet myös Atlantin tälle puolen, vaikka ne eurooppalaisessa kontekstissa näyttäytyvät vieläkin järjettömämpinä kuin alkuperäisillä synnyinsijoillaan.
Suomi ei suinkaan ole jäänyt osattomaksi samasta ilmiöstä, mutta täällä äärimmäisen katsomuksellisen neutraliteetin vaatimukset ovat ehkä vähän yllättäenkin törmänneet ainutlaatuiseen valtiosääntökontrolliimme. Eduskunnan perustuslakivaliokunta on kerta toisensa jälkeen torjunut sellaiset tulkinnat, joiden mukaan uskonnon- ja omantunnonvapaus edellyttäisi täydellistä neutraliteettia suhteessa niihin kansallisen kulttuurimme elementteihin, joiden juuret ovat uskonnossa.
Jo uskonnonvapauslakia vuonna 2002 käsitellessään perustuslakivaliokunta totesi koulujen perinteisistä juhlista, että ”tällaiset juhlatraditiot ovat osa suomalaista kulttuuria, eikä niitä esimerkiksi niihin mahdollisesti sisältyvän yksittäisen virren laulamisen johdosta voida uskonnollisen suvaitsevaisuuden nimissä pitää uskonnon harjoittamiseksi katsottavina tilaisuuksina”. Vuonna 2014 valiokunta täydensi tätä kantaansa linjaamalla, että ”muitakin vastaavia sinänsä uskonnollista alkuperää olevia traditioita voi sisältyä koulun perinteisiin juhliin”. Lisäksi perustuslakivaliokunta linjasi tuolloin, ettei se pidä uskonnon- ja omantunnonvapauden kannalta ongelmallisina ”vuotuisia, esimerkiksi juhlapyhien viettoon liittyviä jumalanpalveluksia tai muita vastaavia uskonnon harjoittamiseksi katsottavia tilaisuuksia, joista tiedotetaan etukäteen ja joihin osallistuminen on kaikille vapaaehtoista”.
Eilen perustuslakivaliokunta täsmensi kantaansa edelleen suhteessa kirkkosaleissa järjestettäviin koulun juhlatilaisuuksiin, jollaiset etenkin pikkupaikkakunnilla ovat huomattavan yleisiä. Valiokunta totesi, että juhlan järjestäminen kirkossa ei sellaisenaan tee tilaisuudesta uskonnollista eikä sen sisällöstä uskonnon harjoittamista ja että kirkkotilan tai muun uskonnollisen tilan käyttöä juhlaa järjestettäessä ei voida pitää lähtökohtaisesti perustuslainvastaisena.
Taustana perustuslakivaliokunnan kannanotolle oli apulaisoikeusasiamiehen kaksi vuotta sitten tekemä ratkaisu, jonka tuoreeltaan luonnehdin olleen ”vähintäänkin jännitteisessä suhteessa perustuslakivaliokunnan linjan kanssa”. Nyt perustuslakivaliokunta Suomen valtiosäännön ylimpänä tulkitsijana sitten täydensi ja lujitti kantaansa aiheeseen tavalla, joka tehnee yritykset hyökätä koulujen juhlaperinteitä vastaan juristerian keinoin entistä vaikeammiksi. Hyvä niin.
Huomionarvoista sekä vuoden 2014 että vuoden 2021 kannanotoissa on, että ne molemmat syntyivät tosiasiallisesti reaktioina ylimpien laillisuusvalvojien ratkaisuihin uskonnonvapauden tiimoilta – ensin mainitussa tapauksessa apulaisoikeuskanslerin, jälkimmäisessä apulaisoikeusasiamiehen. Perustuslakivaliokunta katsoi molemmilla kerroilla tarpeelliseksi täsmentää kantaansa aiheeseen, jonka tulkinnat ylimpien laillisuusvalvojien taholla vaikuttivat etääntyneen perustuslakivaliokunnan linjauksista.
Perustuslakivaliokunta ei tietenkään ole muutoksenhakuaste suhteessa ylimpien laillisuusvalvojien päätöksiin. Perustuslakivaliokunta on silti maamme valtiosäännön ylin tulkitsija, eikä sen tekemiä linjanvetoja käy sen enempää hallituksen, eduskunnan muiden valiokuntien kuin laillisuusvalvojienkaan ohittaminen. Jos perustuslain tulkinnasta on muodostunut epäselvyyttä, on valiokunnalla suorastaan velvollisuus täsmentää kantaansa.
On varsin kiinnostava ilmiö, että tiukkoja vaatimuksia katsomuksellisesta neutraliteetista suhteessa juhlaperinteisiin on Suomessa yritetty viedä läpi pikemminkin viranomais- ja oikeustieteilijävetoisesti kuin poliittisten prosessien kautta. Jos Suomen yhteiskuntajärjestys olisi virkamiesvetoisempi, tällaiset yritykset olisivat saattaneet olla paljon menestyksekkäämpiä. Koulujen juhlaperinteiden varsin lujaksi suojaksi on kuitenkin muodostunut se, että perustuslain tulkintamonopoli Suomessa on nimenomaisesti eduskunnan perustuslakivaliokunnalla.
Perustuslakivaliokunnan roolista voidaan käydä monenlaista kiintoisaa yhteiskunnallista ja oikeuspoliittista keskustelua, johon olen itsekin eri yhteyksissä osallistunut. En tässä yhteydessä uppoudu siihen sen syvemmin. Totean kuitenkin pitäväni erittäin arvokkaana sitä, että suomalaisessa perustuslaintulkinnan traditiossa on annettu vahvaa painoarvoa kansallisten kulttuuriperinteiden vaalimiselle suhteessa ylimitoitettuihin neutraalisuusvaatimuksiin. Se on säästänyt Suomea monelta hullutukselta.
Sillä pohjimmiltaan kyse on todellakin kulttuurista ja sen puolustamisesta. Paikallinen kulttuuri on vuosisatojen kuluessa muotoutunut monitasoinen ja -syinen ilmiö, joka ei ole eikä edes voi olla katsomuksellisesti täysin neutraali. Se on kehittynyt erilaisista vaikutteista eri aikoina ja ne kaikki ovat jättäneet siihen jälkensä. Jos kristinuskon vaikutusta kulttuurimme muotoihin yritetään neutraloida pois, niin paljoa ei totisesti jää jäljelle – tuskin edes Suomen lippua.
Yltiöneutraaliin yhteiskuntaan pyrkiminen ja yritys varoa loukkaamasta ketään johtaa lopulta Herra Hankeyn maailmaan. Tai todennäköisesti pahempaan, sillä South Parkissa seikkaillut katsomusneutraali ”joulukakka” oli kuitenkin varsin sympaattinen ja huvittava hahmo. Se, mitä tulisi kristillisperäisten traditioiden tilalle, ei välttämättä olisi sitä. Kannattaa varoa, mitä toivoo – tyhjiö täyttyy ja puhtaaksi pestyyn tauluun maalataan ennen pitkää jotain uutta, mutta uuden korvatessa vanhan saattaa lopulta tulla katkera ikävä sitä, minkä tuli neutraloineeksi pois.