Politiikan nolot tyypit

Jokainen joskus yläastetta käynyt on saanut kokea, mitä on sosiaalinen hierarkia. Omina teinivuosinani asia määriteltiin sen mukaan, ketkä olivat in ja ketkä out, ketkä olivat cooleja ja ketkä noloja. Termit ovat epäilemättä vuosikymmenten kuluessa vaihdelleet, mutta ilmiö itsessään lienee ollut olemassa aina.

Teini-ikäisten sosiaalisessa hierarkiassa saattavat ratkaista sellaiset tekijät kuin ulkonäkö, urheilullisuus, muotitietoisuus tai vähän kalliimmat merkkivaatteet ja älylaitteet. Riittävän trendikkääseen kaveripiiriin pääseminen nostaa omaa statusta, toisenlainen seura taas laskee sitä. Oman sosiaalisen aseman parantamiseksi kannattaa tavoitella tietynlaista seuraa ja vältellä sitä toista.

Puberteetti-ikäisten keskenään muodostama sosiaalinen hierarkia saa usein varsin brutaaleja ja julmia muotoja. Silti aikuisten maailma ei välttämättä pohjimmiltaan poikkea siitä paljoakaan. Erityisen vähän siitä eroaa poliitikkojen suhtautuminen toisiinsa. Politiikan pukukopeissa yläastehenkiset keskustelut siitä, keiden seura on meille oikeanlaista ”profiloitumista” ja keiden ei, ovat aivan yleisiä.

Sillä ovathan nyt perussuomalaiset sentään ihan noloja! Jos niiden kanssa näyttäytyy yhdessä, niin niiden nolous tarttuu, ja sitten meillekin nauretaan samoin kuin niille, omg. Kaikkein trendikkäimpiä ovat vihreät. Jos hakeudumme vihreiden seuraan ja kopioimme heidän elkeitään, niin ehkä meidänkin sosiaalinen hyväksyttävyytemme siitä kohenee. Selfie ilmastolakkoilijoiden kanssa olisi hyvä.

Aikuisten maailmassa tällainen matalamielinen käytös toki osataan verhota tyköistuvampaan pukuun ja vekkulimpaan taskuliinaan kuin yläasteella. Voidaan selittää, että nolojen tyyppien seuraa vältetään, koska heillä on väärä ”arvopohja” tai ”ihmiskuva”. Näiden käsitteiden konkreettista sisältöä ei kukaan niitä käyttävä osaa uskottavasti selittää, mutta politiikan sosiaalisessa kuplassa ne kelpaavat irrationaalisen syrjinnän perusteeksi yhtä hyvin kuin vääränmerkkiset vaatteet yläasteella.

Poliittiset päättäjät sosiaalistetaan säätynsä mukaiseen käytökseen jo varhain paitsi omissa nuorisojärjestöissään, myös niiden välisissä yhteistyöelimissä ja ihan viimeistään kunnallispolitiikassa. Riittävästi yhteisiä illanviettoja ja niiden luomaa yhteenkuuluvuudentunnetta hioo pois ison osan ideologisista särmistä, mutta samalla pahimmillaan synnyttää myös eräänlaisen poliittisen rälssin, jonka jäsenet kokevat voimakkaampaa yhteenkuuluvuutta toisiinsa kuin äänestäjiinsä.

Huomionarvoista on, että tällaisissa poliittisen eliitin sosieteeteissa perussuomalaiset loistavat lähinnä poissaolollaan. Onko se poliittista taitamattomuutta vai tietoista strategiaa, on oma kysymyksensä. Selvää on silti nähdäkseni se, että perussuomalaisten eristäytyneisyys poliittisista seurapiireistä selittää puolueen poliittista eristyneisyyttä enemmän kuin mikään varsinainen asiakysymys, hämäristä ”arvopohjista” nyt puhumattakaan.

Jos jää pois kouluajan ulkopuolisista sosiaalisista aktiviteeteista, voi vieraantua myös niistä trendeistä, jotka määrittävät yläasteen sosiaalista hierarkiaa. Perussuomalaiset on tällainen poliittisen yläastemaailman outsider, joka yhteisistä bileistä poissaolleena ei ole oppinut, että kaikki coolit tyypit esimerkiksi muistavat mainita ilmastonmuutoksen silloinkin, kun se ei mitenkään liity itse aiheeseen. Ja kun perussuomalaiset ei toistele papukaijamaisesti sitä, mitä muutkin, niin tästä vedetään se johtopäätös, että se ei ole samanlainen puolue kuin muut ja että yhteistyöhön sen kanssa tulee siksi suhtautua erityisellä varauksella.

Politiikan ei kuitenkaan pitäisi olla mikään yläaste. Lakien säätäminen ja verovarojen kohdentaminen ovat siinä määrin vakavaa puuhaa, että niiden rinnalla pitäisi olla aivan toissijaista, puhuuko tai käyttäytyykö kaveri joskus vähän nolosti. Sen nolosti käyttäytyvän kaverin kanssa saattaa pystyä lopulta tekemään tuloksiltaan paljon parempaa politiikkaa kuin trendikkäämpien pintaliitäjien. Trendipelleilyyn näyttäisivät mielipidemittausten perusteella kyllästyneen myös äänestäjät.