Velkaantuminen pysäytettävä nyt eikä huomenna

Suomi on velkaantunut ennätyksellistä tahtia viimeiset vuodet. Valtio on ottanut vuosina 2009-2011 joka vuosi keskimäärin 10 miljardia euroa uutta velkaa. Se on 20% valtion vuotuisista menoista. Parissa vuodessa valtio on ottanut euromääräisesti kaksi kertaa enemmän lainaa, kuin mitä se ehti maksamaan 1990-luvun alun laman veloista takaisin. Ja valtaosa edellisenkin laman veloista on edelleen maksamatta. Ei tarvita kummoista laskupäätä käsittämään, että tilanne on kestämätön.

Silti velkaantumisen aiheuttamia ongelmia vähätellään Suomessa edelleen. Tulevaisuudessa väistämättä odottavaa julkisen talouden tervehdyttämisurakkaa on pyritty lakaisemaan maton alle ja siirtämään tulevien vaalikausien huoleksi. Aivan tosissaan on väitetty, että tällaisesta romahduksesta selvittäisiin pelkällä talouskasvulla ja että mitään sopeuttamistarvetta ei olisikaan.

Poliitikkojen puheissa taloutta ollaan tasapainottamassa lähinnä julkisen talouden tuottavuutta lisäämällä, talouskasvua vauhdittamalla ja työuria pidentämällä. Mikäs siinä, hyviä ja välttämättömiä keinoja kaikki. Valitettavasti toistaiseksi niidenkään puitteissa ei ole suuria saavutettu. Mitään keinoja työurien pidentämiseksi ei tunnu olevan halua käyttää. Myöskään julkisen talouden tuottavuudesta ei ole tarvinnut olla huolissaan silloin, kun kyse on ollut valtionhallinnon toimintojen hajasijoittamisesta ympäri maata.

Vaikka talouskasvun väitetään poistavan menoleikkausten tarpeen – aikamoista talouskasvua se kyllä edellyttäisi – niin edes talouskasvun edellytyksiä ei olla oltu valmiita parantamaan. Talouskasvun vauhdittaminen on unohtunut aina, kun toisessa vaakakupissa on painanut jokin vihreällä värillä päällystetty poliittinen tavoite. Vasemmistopuolueet ja vihreät hekumoivat verotuksen kiristämisellä, vaikka lähes minkä tahansa veron kiristäminen tuhoaa talouskasvun edellytyksiä ja Suomi on jo nyt kokonaisveroasteeltaan Euroopan kärkiviisikossa.

Monet ovat myös väittäneet, että vielä on liian aikaista ryhtyä tasapainottamaan taloutta. Pääministerin mukaan “yhteiskuntaa voidaan uudistaa vasta vakauden palattua”. Mitenköhän vakauteen sitten päästään, jos ei uudistamalla? Ja miten mitään voidaan uudistaa, jos kaikki oikeasti tehokkaiksi tiedetyt keinot on jo etukäteen rajattu pois tai sysätty vähintäänkin keinovalikoimien häntäpäähän? Entä milloin riittävä vakaus on saavutettu, jotta uudistamisen tielle olisi turvallista lähteä?

Toisten mielestä menojen karsiminen ei kelpaa talouden tasapainottamisen keinoksi, koska se keynesiläisten koulukirjaoppien mukaan olisi “taloutta supistavaa” toimintaa. Mieli tekisi kysyä, miksi sitten Kreikka ja Irlanti leikkaavat julkista taloutta – eikö niiden pitäisi saman logiikan nojalla päinvastoin pyrkiä paisuttamaan sitä? Pitääkö meidän ajaa oma taloutemme samaan jamaan kuin näillä valtioilla, ennen kuin välttämättömiin toimiin uskalletaan ryhtyä?

Luxemburgin pitkäaikainen pääministeri Jean-Claude Juncker on sattuvasti todennut poliitikoista, että “kaikki tietävät mitä pitäisi tehdä, mutta kukaan ei tiedä, miten tulla sen jälkeen uudelleen valituksi”. Minusta tämä pitää Suomen kohdalla paikkansa kuitenkin vain osittain. Se on totta, että poliitikot meillä kuten muuallakin pelkäävät uudelleenvalintansa puolesta ja välttelevät siksi vaikeiden poliittisten päätösten tekemistä. Mutta siitä en ole vakuuttunut, ovatko kaikki johtavat poliitikkomme edes perillä siitä, mitä oikeasti pitäisi tehdä.