Euroopasta uhkaa tulla taantuva maanosa

Francis Fukuyama oli väärässä, kun hän kylmän sodan päätyttyä oletti, että demokraattinen, länsimainen yhteiskuntamalli olisi saavuttanut lopullisen voittonsa. Itse asiassa länsimaiset arvot saattavat olla jäämässä marginaali-ilmiöksi uudenlaisten, synkempien voimien vallatessa alaa maailmanpolitiikassa. Arabimaailman viime viikkojen kuohuntakaan ei välttämättä kerro demokratian voimistumisesta Lähi-idässä, vaikka levottomuudet kohdistuvatkin totalitaarisiin hallitsijoihin – mellakoissa aktiivisena osapuolena toimii islamisteja, joiden agendalla ei suinkaan ole läntisten arvojen edistäminen.

Euroopan vaikutusvalta kansainvälisessä politiikassa on vähentynyt yhtäjaksoisesti toistasataa vuotta. Suurimmaksi osaksi se on aivan omaa syytämme. Kaksi maailmansotaa kulutti Euroopan inhimillisiä ja aineellisia resursseja niin paljon, että maanosamme oli 1900-luvun puoliväliin mennessä ajautunut kahden Euroopan ulkopuolisen suurvallan jakamaksi, suursotien raunioittamaksi tantereeksi.

Berliinin muurin murtuminenkaan ei pysäyttänyt Euroopan vaarallisen taantuvaista kehitystä. Demokratia, markkinatalous ja Euroopan unioni laajenivat kyllä Itä-Eurooppaankin, mutta tosiasiassa Euroopan voima ja hyvinvointi perustuivat yhä enemmän kuplalle. Poliittinen kulttuuri, jossa valta ostettiin toinen toistaan kalliimmilla vaalilupauksilla, jatkui ja voimistui edelleen. Tämä hallitsemattomaan valtionvelkaan perustuva kupla on nyt puhkeamassa etenkin Etelä-Euroopassa.

Oli aika, jolloin eurooppalaiset olivat kehityksen kärjessä kaikilla mittareilla. Euroopan kansallisvaltiot olivat niin voimakkaita, että ne hallitsivat miltei koko maailmaa. Kaikki tekniset innovaatiot tehtiin Euroopassa. Eurooppa toimi talouskasvun veturina ja oli maailman sivistyksen ja koulutuksen suvereeni keskus.

Tällaisilla superlatiiveilla meitä ei enää hyvällä tahdollakaan voi kuvailla. Meistä on tullut laiskoja ja itseinhoisia. Emme hanki sen vertaa lapsia, että meillä riittäisi tarpeeksi tulevaisuuden työntekijöitä elättämään vanhenevaa väestöä. Odotamme julkisen vallan maksavan kaiken puolestamme, mutta emme ole valmiita tekemään juuri mitään jättimäisen julkisen sektorimme rahoittamiseksi. Velkaraha elättää.

Samaan aikaan muualla tapahtuu kauaskantoisia muutoksia. Kiina ohitti viime vuonna Japanin ja nousi maailman toisiksi suurimmaksi kansantaloudeksi. Vieläkin nopeampaa tahtia on kasvanut Kiinan kansainvälinen vaikutusvalta, mistä on syytä olla huolissaan. Vaikka Kiina onkin nykyisin miltei markkinatalousmaa, on se silti totalitaarisesti hallittu ja kansalaisoikeuksia polkeva yksipuoluediktatuuri – jonka suuryhtiöiden taustalla sitä paitsi usein häärii Kiinan valtio.

Kiinan kansainvälispoliittista vaikutusvaltaa ruokkii ennen muuta se, että läntiset demokratiat ovat yhä riippuvaisempia siitä. Kiina on rahoittanut pääosan Yhdysvaltain jättiveloista. Nykyisin se on lainoittamassa enenevässä määrin myös Euroopan ylivelkaantuneita valtioita. Samaan aikaan Kiina kasvattaa valtaansa Afrikassa ottamalla haltuun sen maaperän rikkauksia ja viljelyalueita.

Tämä kaikki vaikuttaa dramaattisesti myös maailmanpolitiikan tasapainoon. Mitä riippuvaisemmiksi länsivallat tulevat Kaukoidän nousevasta mahdista, sitä vähemmän niillä on voimaa puolustaa demokratiaa, ihmisoikeuksia ja muita länsimaisia arvoja kansainvälisillä kentillä. Kansainvälistä politiikkaa tehdään silloin aivan toisista lähtökohdista käsin ja toisilla pelisäännöillä kuin nykyisin.

Vapaus, demokratia ja läntiset arvot tarvitsevat puolustajansa. Jos me uskomme näihin arvoihimme, on meidän oltava valmiita tekemään myös töitä niiden puolesta. Ja meillä on oltava rohkeutta uudistua siten, että pärjäämme kansainvälisessä kilpailussa. Sillä jos eivät länsimaat ole puolustamassa maailman demokratisoitumista ja ihmisoikeuksien vahvistumista, en oikein jaksa uskoa, että muutkaan maailman mahdit sitä tulisivat tekemään.