Perustulo tuskin ratkaisisi kannustinongelmia

Perustulo on ratkaisu jotakuinkin kaikkiin mahdollisiin yhteiskunnallisiin ongelmiin Suomessa. Näin ainakin, mikäli uskomme huomattavaa joukkoa niistä kansanedustajaehdokkaista, joiden kanssa olen vaalikevään aikana väitellyt. Tosin minä en kyllä usko. Perustulon kannattajat voidaan jakaa karkeasti ottaen kahteen ryhmään. Ensimmäiseen kuuluvat laitavasemmistolaiset, joiden haaveissa perustulo merkitsisi nykyisiä tukia suurempaa vastikkeetonta tulonsiirtoa työteliäiltä ihmisiltä työhaluttomille – ja mikä parasta, vieläpä ilman nykyisten tukien hakemiseen liittyvää vaivannäköä. Näille laitavasemmistolaisille perustulo on utopia yhteiskunnasta, jossa ei tarvitsisi tehdä epämieluisia matalapalkkatöitä, jos ei huvita.

Vakavammin otettaviin perustulon kannattajiin kuuluvat puolestaan ne, jotka kannattavat jonkinlaista perustuloa juuri siksi, että ovat huolissaan siitä, kuinka huonosti nykyinen sosiaaliturvamme kannustaa matalapalkkatöiden tekemiseen. Kun menettää ison osan aiemmista tuistaan työtä vastaanottaessaan, on usein kannattavampaa kieltäytyä työstä. Tämä koskee erityisesti sosiaaliturvan ja matalapalkkatöiden rajapinnassa eläviä ihmisiä.

Nämä jälkimmäisen ryhmän perustulokannattajat ajattelevat tyypillisesti siten, että perustulon tulisi olla kaikille maksettava (tai veronpalautuksena tms. saatava) riittävän alhainen etuus, jonka varassa eläminen mahdollistaisi vain hyvin niukan elintason mutta jota ei vastaavasti menettäisi, vaikka tekisikin töitä. Näin ollen se ainakin teoriassa kannustaisi nykytilannetta paremmin myös matalapalkkaisen työn vastaanottamiseen. Samalla se teoriassa mahdollistaisi myös nykyiseen sosiaaliturvaan liittyvän byrokratian purkamisen.

Yksinkertaiset ratkaisut monimutkaisiin ongelmiin saattavat tuntua houkuttelevilta. Yksinkertaisimmat ratkaisut eivät silti yhteiskuntapolitiikassa useinkaan ole parhaita ratkaisuja, sillä ne harvoin kykenevät riittävässä määrin ottamaan huomioon yhteiskunnallisen todellisuuden monimutkaisuutta. Tämä koskee perustuloakin; myös sen viimeksi mainitussa, järkevämmässä muodossaan.

Ensimmäiseksi ongelmaksi muodostuisi perustulon suuruuden määrittäminen. Jos perustulo olisi esimerkiksi 1000 euroa kuussa, edellyttäisi sen rahoittaminen todella reipasta veroasteen kiristämistä ja sitä kautta työnteon ja yrittämisen kannustimien heikentämistä. Jos taas perustulo olisi esimerkiksi 400 euroa kuussa, se tuskin riittäisi etenkään pääkaupunkiseudulla edes vuokranmaksuun. Alhainen perustulo edellyttäisi käytännössä rinnalleen myös muita tukimuotoja, mikä tarkoittaisi sitä, että unelma nykyisen sosiaaliturvabyrokratian purkamisesta vesittyisi.

Toisekseen minkäänlaista perustulomallia on hankala kuvitella ilman veroasteen merkittävää kiristymistä. Useinkaan perustulon kannattajat eivät hahmota malliensa tulonsiirrollisia kustannusvaikutuksia. Niiden paremmaksi hahmottamiseksi suorittakaamme yksinkertaistetulla kaavalla karkea laskutoimitus perustulon vuotuisista kustannuksista.

Jos perustulo olisi esimerkiksi 500 euroa kuussa, tarkoittaisi se jokaiselle perustulon piirissä olevalle suomalaiselle 6000 euron vastikkeetonta tuloa vuosittain. Jos arvioisimme varovaisesti perustulon piiriin kuuluviksi kolme miljoonaa suomalaista – useimmissa perustulomalleissa taitaisi kyllä kuulua enemmänkin – maksettaisiin Suomessa vuosittain perustuloa kaikkiaan 18 miljardia euroa; olkoonkin, että osa siitä varmasti toteutettaisiin pikemminkin veronpalautuksina kuin maksettuna etuutena. Suuruusluokan hahmottamiseksi voi kiinnittää huomiota vaikkapa siihen, että nykyisellään vuosibudjetti on opetusministeriöllä n. 6,8 miljardia, sosiaali- ja terveysministeriöllä n. 12,8 miljardia ja valtiolla kokonaisuudessaan n. 54 miljardia euroa.

Useimmiten perustulomallien kannattajat myöntävätkin, että niiden toteuttaminen merkitsisi nykyistä kireämpää verotusta. Silti he väittävät, että perustulo kannustaisi työntekoon nykyistä paremmin. Tätä perustellaan laskelmilla, joissa lasketaan työntekijän reaalinen veroaste yhteenlasketusta perustulosta ja työtuloista. Tämä reaalinen veroaste ei kuitenkaan todellisuudessa kerro mitään järjestelmän kannustavuudesta, sillä työnteon kannustavuus riippuu siitä, kuinka suuren osan työllä ansaitsemistaan tuloista saa pitää itse. Ja perustulon toteuttaminen edellyttäisi nimenomaisesti työtulojen verotuksen kiristämistä nykyisestä.

Perustulon kannattajat ovat kuitenkin oikeassa sikäli, että myös nykyisin efektiivinen marginaalivero on pienituloisilla kestämättömän suuri. Matalapalkkatöissä ei välttämättä jää käteen kovinkaan paljon sen enempää, kuin mitä pystyy saamaan myös vastikkeettomina tukina – jotka kuitenkin menettää, jos vastaanottaa työtä. Tämä on todellinen ongelma, mutta perustulomalliin siirtymällä ongelma ei poistuisi – se saisi vain uusia muotoja.

Ollakseen aidosti kannustava perustulon suuruus pitäisi asettaa erittäin matalalle tasolle, sen mukana tulisi lakkauttaa pääosa muista tuista ja samalla karsia reippaasti nykyisiä hallinnollisia menoja. Tämä tuskin onnistuisi Suomen kaltaisessa poliittisessa järjestelmässä. Eikä se johtaisi myöskään kovin hyvään yhteiskuntaan, sillä tällainen aidosti kannustava perustulomalli merkitsisi tosiasiallisesti kaikkein heikoimmassa asemassa olevien ihmisten ajamista todella ahtaalle – tai jopa suoranaista heitteillejättöä.

Oletetaan kuitenkin vielä, että joku taitava ajattelija kehittäisi sellaisen perustulomallin, joka onnistuisi eliminoimaan kaikki edellä mainitut ongelmat ja josta tulisi aidosti sekä kannustava että avun tarpeessa olevista ihmisistä huolehtiva. Väitän, että sellaisessakin tapauksessa perustulo tärveltyisi nopeasti irvikuvakseen. Perustulon suuruudesta muodostuisi todennäköisesti vaalien kestokysymys, kun puolueet huutaisivat kilpaa siitä, mikä niistä lupaa vaalien jälkeen korottaa perustulon tasoa eniten. Kaikella todennäköisyydellä kannustavinkin perustulomalli taantuisi nopeasti kaikkien aikojen paisumisherkimmäksi julkiseksi menoautomaatiksi.

Mielestäni on myös syytä huomioida aivan perustavanlaatuinen yhteiskuntafilosofinen kysymys: tulisiko yhteiskunnan holhota tasaisesti kaikkia vai kohdennetusti niitä, jotka todella ovat avun tarpeessa? Itse olen jälkimmäisen kannalla. Aina on niitä, jotka eivät ilman yhteiskunnan tukea pärjää. Moni voi myös tilapäisesti joutua turvautumaan yhteiskunnan apuun. Silti pysyvien tukien maksamista terveille ja työkykyisille en kannata – en edes perustulon muodossa.

Nykymuotoisen sosiaaliturvan synnyttämät kannustinongelmat ovat todellisia, ja niihin sietääkin puuttua. Perustulo ei kuitenkaan ole ratkaisu. Sosiaaliturvaamme tulee kehittää nykyistä vastikkeellisemmaksi, ei nykyistä vastikkeettomammaksi. Toimeentulotukea ei tule myöntää yhtä helposti kuin nykyisin, ei etenkään syrjäytymisvaaran kannalta herkimmässä iässä oleville nuorille. Myös pienet työtulot tulee sallia ilman pelkoa tukien menettämisestä. Työn vastaanottamisesta kieltäytymisen tulee johtaa myös tukien selvään karsiutumiseen. Tanskan malli on rohkaiseva esimerkki myös Suomelle.