Uskontotiedosta ei ole oman uskonnon opetuksen korvaajaksi
maanantai 05. heinäkuu 2010
Kommentit
9Viime aikoina on useaan otteeseen nostettu esille ajatus siitä, että oman uskonnon opetus korvattaisiin kouluissa yleisen uskontotiedon opetuksella. Valitettavaa omalta kannaltani on, että tätä mielestäni ilmeisen huonoa ajatusta on nostettu erityisen äänekkäästi esille juuri oman puolueeni sisällä. Onneksi tämä uudistusajatus ei sentään ole päätynyt perusopetuksen tuntijakotyöryhmän esityksiin.
Siirtymistä yleisen uskontotiedon opetukseen on perusteltu hyvin vaihtelevin argumentein. Yksi niistä on ollut oppilaiden yhä moninaisemmiksi käyneet uskonnolliset taustat. On aivan oikein todettu, että kunnille tulee kohtuuttomasti kustannuksia pienimpienkin uskonnollisten ryhmien huomioinnista opetuksessa. Nykyisellään kunnat ovat velvoitettuja järjestämään oppilaalle oman uskonnon opetusta, mikäli kunnan alueella on edes kolme kyseisen uskontunnustuksen edustajaa ja huoltajat oman uskonnon opetuksen järjestämistä haluavat.
Ei tarvita kuitenkaan kovin kummoista nokkeluutta todetakseen, ettei tällä argumentilla voida perustella etenkään evankelisluterilaisen uskonnon opetuksesta luopumista suomalaisissa kouluissa ja sen korvaamista yleisellä uskontotiedolla. Kyseinen opetus ei aiheuta kunnille taloudellisia vaikeuksia, koska sen opetusryhmät ovat suuria ja sille riittää runsaasti kysyntää koko maassa.
Huomattavan moni argumentoi ajatusta siirtymisestä yleisen uskontotiedon opetukseen myös tarpeella ymmärtää mahdollisimman laajasti erilaisia uskontoja. Samaan argumentaatioon liittyy usein myös ylipäätään kielteinen suhtautuminen siihen ajatukseen, että lapselle opetetaan jotain tiettyä uskontoa – näin siitä huolimatta, että tunnustuksellisesta uskonnonopetuksesta on Suomessa jo luovuttu, eikä uskonnonopetuksen sisältöä muutenkaan voi Suomessa kovin indoktrinoivaksi luonnehtia.
On ilman muuta selvää, ettei ketään pidä pakottaa opiskelemaan oman uskontunnustuksensa vastaista katsomusainetta. Tämän mahdollistaa jo nykyinenkin käytäntö, jossa uskontokuntiin kuulumattomille ja pienten uskontokuntien edustajille tarjotaan uskonnonopetuksen vaihtoehtona myös yleistä ja tunnustuksetonta elämänkatsomustietoa.
On silti vähintäänkin erikoista, jos tämä ei riitä, vaan myös enemmistöuskontunnustuksen edustajilta halutaan vaihteleviin argumentteihin vedoten riistää mahdollisuus oman uskontonsa opetukseen kouluissa – tuon oppiaineen, joka ei keillekään muille ole pakollinen. Vaikka yleensä välttelen arvailemasta toisten ihmisyksilöiden motiiveja, en taida olla aivan väärässä, jos veikkaan, että näiden vaatimusten taustalla on ihan puhdasta ja yleistä uskontokielteisyyttä – tai vähintäänkin kristinuskon vastaisuutta.
Sinänsä on aivan totta, että mahdollisimman laaja uskonnollinen tietämys ja sivistys on yksilölle eduksi. Vieraiden kulttuurien ymmärtäminen käy helpommaksi, mikäli hahmottaa niiden taustalla vaikuttavat uskomusjärjestelmät ja ritualistisen perinteen oikein. On myös sanottu, että mikäli tuntee vain yhden uskonnon, ei tunne niistä todellisuudessa yhtäkään. Väite ei taida olla aivan perusteeton.
Uskonnot ovat kuitenkin sisällöiltään erilaisia merkitysjärjestelmiä, joiden ymmärtämiseksi on keskeistä ymmärtää noiden merkitysjärjestelmien sisäinen, monella tapaa suljettu logiikka. Vaikka uskonnoilla on myös yhteneväisiä ja toisiaan muistuttavia käsitekategorioita, sellaisia kuten jumaluuden, pyhyyden, tuonpuoleisen jne. käsitekategoriat, ovat niiden merkityssisällöt kuitenkin kullekin uskonnolle erilaiset ja niiden sisäinen dynamiikka erilaista.
Ymmärtääkseen omaa elinympäristöään on erityisen tärkeää tuntea ne uskomusjärjestelmät, jotka ovat vaikuttaneet tuon elinympäristön muovautumiseen. Suomessa ja länsimaissa yleensäkin kristinuskon asema aivan arkipäiväistäkin kulttuuria muovanneena uskomusjärjestelmänä on kiistaton ja ylivoimainen. Puhutaan sitten vaikkapa rakennetusta ympäristöstä, taidehistoriasta, lukutaidon ja opiskelun korostamisesta tai vaikkapa seitsenpäiväisestä viikosta lepopäivineen, on kristinusko ollut aivan keskeinen eurooppalaisuuden muovaaja. Tämän vuoksi kristinuskon kertomus- ja rituaaliperinteen tunteminen on aivan sivuuttamaton avain eurooppalaisuuden ymmärtämiseen.
Merkitysjärjestelminä uskonnot ovat kielten kaltaisia. Samoin kuin kieliäkin, on yksilölle sitä avartavampaa ja hyödyllisempää, mitä useampia uskontoja hän tuntee. Mutta samoin kuin kieltenopetuksessakin, on vieraiden kielten oppimiselle edellytyksenä oman äidinkielen osaaminen – siis että hallitsee jo yhden merkitysjärjestelmän, johon peilata toisia merkitysjärjestelmiä niihin tutustuessaan. Enkä tässä “omalla” uskonnolla tarkoita sitä, että oppilas välttämättä itse tunnustaisi kaikkia kyseisen uskonnon opinkappaleita, vaan sitä, että hän tuntee sen merkitysjärjestelmän, jonka muovaamassa ympäristössä hän itse elää.
Kuinka opitaan luoviksi?
keskiviikko 30. kesäkuu 2010
Kommentit
5Kävin itse yläasteeni taidepainotteisella Kruununhaan yläasteella, joka olikin erinomainen koulu kaikin puolin. “Normaalilinjan” mukaista opetusta siellä ei ollut lainkaan, oli vain musiikki-, tanssi-, kuvataide- ja matematiikkalinjan oppilaita. Koulu teki erityisen tiivistä yhteistyötä Kansallisoopperan balettioppilaitoksen ja toisaalta Helsingin Tuomiokirkon poikakuoron Cantores minoresin kanssa, jonka kautta itse kyseiseen kouluun päädyin.
Koulun erityinen taidepainotteisuus oli mahdollista toteuttaa, koska silloinen valtakunnallinen tuntijako yläasteilla mahdollisti hyvinkin laajan valinnaisaineiden määrän ja kirjon. Voimakkaasti erikoistuneessa ja oppilasmäärältään suuressa koulussa nuo valinnaisaineet voitiin myös toteuttaa laadukkaasti. Tuloksetkin olivat näyttäviä; koululla oli esimerkiksi oppilaista koottu oma sinfoniaorkesteri, mikä oli tietenkin yläasteen koululle aivan poikkeuksellista. Musiikintunneilla oppilaat puolestaan saattoivat tehdä esimerkiksi erilaisia sävellysharjoituksia.
Kruununhaan yläasteen taidepainotteisuuden toteuttamista vaikeutti huomattavasti vuosituhannen alun tuntijakouudistus, joka kavensi valinnaisuuden määrää yläasteilla olennaisesti. Siksi onkin erinomaista, että nykyinen hallitus on, ainakin mikäli tuntijakotyöryhmän esitykset ennakoivat tulevaa hallituksen esitystä, mahdollistamassa jälleen laajemman valinnaisuuden perusopetuksen puolella. Kouluilla on sen myötä ehkä jälleen paremmat mahdollisuudet erikoistua ja keskittyä omiin vahvuusalueisiinsa.
Valitettavasti tuntijakotyöryhmän esittämä valinnaisuuden lisääntyminen on kuitenkin osittain näennäistä. Samaan aikaan kun valinnaisuus lisääntyy, esitetään esimerkiksi pakollisten musiikki- ja kuvaamataitotuntien määrän lisäämistä. Tätä perustellaan tarpeella tukea oppilaiden luovuutta.
Pidän tätä lähestymistapaa ongelmallisena. Ensinnäkään en näe syytä sille, miksi “luovuus” olisi sellainen ominaisuus, joka liittyisi erityisesti tai ehkä jopa ainoastaan juuri taideaineisiin. Luovuus on ennen kaikkea ongelmanratkaisukykyä. Tuo kyky ratkaista ongelmia voi kohdistua yhtä hyvin kykyyn ratkaista matemaattisia yhtälöitä tai soveltaa fysiikan lakeja kuin kykyyn luoda taidokasta polyfonista sävelkudosta tai tehdä oivaltavia kuvataiteellisia sommitelmia ja väriratkaisuja.
Toisekseen väitän, että siitä, mitä kutsumme luovuudeksi, on vähintäänkin 90 prosenttia silkkaa teknistä osaamista. Kreisipähkähullu kokeilunhaluisuus ei säveltäjäksi aikovaa paljon auta, jos harmoniaoppi, äänenkuljetustaito tai sanotaan vaikkapa kyky nuotinnukseen ja orkestrointiin ovat hakusessa. Vasta riittävän teknisen taidon myötä – täysin alasta riippumatta – tuosta luovuuteen liittyvästä enintään 10 prosentin persoonallisesta kekseliäisyydestä voi olla jotain hyötyä. Mutta tuota 10 prosenttia ei voi missään oppilaitoksessa kenellekään opettaa, se tulee tai on tulematta synnynnäisesti.
Ajatus siitä, että lisäämällä pakollisten taideaineiden määrää lukujärjestyksessä oppilaista tulisi jotenkin luovempia, on siis absoluuttisesti väärä. Matemaattisesti lahjakas tai luonnontieteisiin orientoitunut oppilas ei tule yhtään sen luovemmaksi omalla alallaan sillä, että hänet entistä useammin pakotetaan piirtämään jotain tai soittamaan jotain. Mitä suurimmalla todennäköisyydellä nämä hetket ovat vain hukkaan heitettyä aikaa hänen koulupäivästään.
Kokonaan toinen kysymys on se, miten taideaineita ylipäätään pitäisi opettaa. Itse en näe kovinkaan mielekkäänä sitä, että vielä yläasteikäisille kuvaamataidon tunnit ovat lähinnä piirtämistä ja maalaamista ja musiikintunnit laulamista ja soittamista. Varmasti paljon suurempi hyöty saataisiin, jos opetuksen painopistettä taideaineissa siirrettäisiin merkittävästi enemmän taidehistorian suuntaan, jolloin niiden yleissivistävä ja kaikille hyödyllinen rooli olisi paljon nykyistä paremmin perusteltu.
Oppilaat ovat yksilöitä ja yksilöt ovat erilaisia. Erilaisilla ihmisillä on erilaiset vahvuudet. On koko yhteiskunnan etu, että kukin voi kypsyysasteensa mahdollistamalla tavalla erikoistua niihin asioihin, joista on kiinnostunut ja joihin luontainen lahjakkuus kohdistuu. Tasapäistäminen ja samaan muottiin pakottaminen ei ole hyväksyttävää edes tai etenkään väärinymmärretyn luovuuden käsitteen tavoittelun vuoksi.
Konservatismista, säilyttämisestä ja uudistamisesta
tiistai 25. toukokuu 2010
Kommentit
2Eräs nuori lahjakas kokoomuslainen hämmästeli taannoin sitä, miksi puolueen nuorisojärjestössä tuntuu libertaareilla olevan enemmän yhteistä “konservatiiveiksi itseään kutsuvien” kanssa kuin niiden kanssa, jotka kutsuvat itseään liberaaleiksi. Samainen henkilö arveli selitykseksi sitä, että itse asiassa “konservatiivit” ja “liberaalit” nimittävät itseään väärillä ja huonosti kuvaavilla termeillä.
Osittain kysymys onkin aiheellinen. Aatteellisessa keskustelussa termit menevät hyvin usein sekaisin; ei vähiten siitä syystä, että eri henkilöt ymmärtävät aatteellisilla termeillä hyvinkin erilaisia asioita. Konservatiiviksi itseään kutsuva saattaakin osoittautua radikaaliksi uudistajaksi ja liberaaliksi itseään kutsuva kannattaakin laajaa yhteiskunnallista sääntelyä.
En silti aio lakata kutsumasta itseäni konservatiiviksi. Silläkin uhalla, että joillekin se saattaa aiheuttaa vääriä tai negatiivisia mielleyhtymiä, se on termi, joka parhaiten istuu kuvaamaan omaa poliittista ajatteluani.
Näin ensinnäkin siksi, että kyseinen termi asettaa kansainvälisessä kontekstissa minut samaan viiteryhmään kuin kokoomuksen ulkomaiset sisarpuolueet. Jos sanoisin vaikkapa saksalaiselle kristillisdemokraatille olevani liberaali, hän ei välttämättä käsittäisi puolueeni ollenkaan olevan hänen sisarpuolueitaan.
Toisekseen siksi, että sana “liberaali” istuisi luonteeseenikin kovin huonosti. Pitäessäni pikkutarkasti perinteistä kiinni ja harrastaessani esimerkiksi barokkimusiikkia tai antiikkiesineiden keräilemistä, en vain osaa mieltää itseäni liberaaliksi (enkä libertaariksikaan). Oma elämäntapani on perin juurin konservatiivinen. Tämä ei silti tietenkään tarkoita, ettenkö hyväksyisi toisille ihmisille myös toisenlaisia elämäntapoja.
Kolmannekseen, mikä on myös tärkein syy, yhteiskunnallisen ajatteluni filosofiset peruslähtökohdat ovat olennaisesti konservatiiviset. Se, että saatan usein tulla samoihin johtopäätöksiin libertaareiksi itseään kutsuvien kanssa, ei tätä seikkaa muuta. Vaikka johtopäätös olisikin usein sama, on johtopäätökseen päädytty erilaisen ajatusprosessin tuloksena. Libertaari saattaa kannattaa mahdollisimman laajoja yksilönvapauksia siksi, että ne ovat itseisarvo, minä taas konservatiivina siksi, että historia on osoittanut koko yhteiskunnan hyötyvän niistä.
Arkikielessähän “konservatiivisella” tarkoitetaan usein muutoshalutonta, vanhanaikaista tai jopa taantumuksellista. Sinänsä mielenkiintoinen etymologinen yksityiskohta on se, että oikeastaan konservatismi sanana juontuu pikemminkin entisöinnistä kuin säilyttämisestä, siis huonoon kuntoon päässeen palauttamisesta entiseen loistoonsa.
Ihmisen on mielekästä ajatella aikaa ilmiönä, jolla on kolme keskeistä ulottuvuutta: menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus. Tasapainoisella ihmisellä on hyvä suhde niistä jokaiseen; hän tietää, mistä on tulossa ja on ottanut opiksi menneistä kokemuksistaan, toisaalta hän on valmis vastaamaan ajankohtaisiin haasteisiin ja lisäksi hänellä on näkemys siitä, mihin hänen matkansa jatkuu seuraavaksi. Yksikään noista ajan ulottuvuuksista ei ole ihmiselle toista tärkeämpi.
Se, miten ihminen suhtautuu menneisyyden perintöön, on mielestäni keskeinen henkisen kypsyyden ja sivistyksen mittari. Vasta aikuistumassa olevalle on usein tärkeää tehdä henkistä pesäeroa vanhempiinsa ja ehkä irtisanoutua kokonaan heidän elämänarvoistaan. Varttuneemman ja itsenäisyytensä jo vakiinnuttaneen on kuitenkin jo helpompi arvostaa myös menneiden sukupolvien käsityksiä ja rakastaen vaalia niitä perinteitä, jotka ovat usein jatkuneet jo sukupolvien ajan ja jotka usein olennaisesti määrittävät kulttuurista perintöämme.
Minulle konservatismi merkitsee juuri tätä, uudistamista ja uuden luomista kuitenkaan katkaisematta siteitä menneeseen; tulevaisuuden suunnittelemista ja nykyhaasteisiin vastaamista menneisyyden opetuksista viisastuneena. Oikein ymmärretyn konservatismin sisältö on nimenomaan syvä rationaalisuus, jonka edellytys on puolestaan mahdollisimman laaja tieto ja sivistys. Tämä edellyttää myös menneen ajan perusteellista tuntemusta ja syvällistä sisäistämistä.
Siksi en konservatiivinakaan koe olevani niinkään säilyttäjä kuin uudistaja. Mutta uudistamisen ei tarvitse merkitä menneen hylkäämistä tai hävittämistä.
Konservatismi merkitsee minulle myös vastuun kantamista ja utilitaristista etiikkaa – oikeaa ja eettisesti kestävää yhteiskuntapolitiikkaa on sellainen politiikka, joka tuottaa eniten mitattavissa olevaa hyötyä koko yhteisölle. Historia osoittaa yksiselitteisesti, että vapaaseen markkinatalouteen, edustukselliseen demokratiaan ja mahdollisimman suureen yksilönvapauteen perustuva länsimainen järjestelmä on tällä mittapuulla ylivoimainen.
Libertaarit ja liberaalit taitavat olla pääsääntöisesti samaa mieltä.
Edistyksellisyydestä ja taantumuksesta
maanantai 17. toukokuu 2010
Kommentit
3Tieteellisen sosialismin luoja, filosofi Karl Marx, katsoi historian kulkevan vääjäämättä tiettyyn suuntaan. Dialektisella varmuudella yhteiskunnat kehittyisivät feodaalisista yhteiskunnista kapitalistisiksi, kapitalistisista sosialistiksi ja sosialistisista kommunistisiksi. Kapitalismi oli kyllä Marxin mielestä edistyksellistä aiempiin taloushistorian vaiheisiin nähden, mutta taantumuksellista edistykselliseen sosialismiin verrattuna.
Moderni sosialismi tulisi siis voittamaan vanhoillisen kapitalismin joka tapauksessa. Kaikki yritykset kääntää kehityksen kulkua olisivat pelkkää kuolevan kapitalismin epätoivoista puolustustaistelua ja tuomittuja epäonnistumaan. Marx perusteli näkemyksensä materialistisen dialektiikan ja luokkataistelun käsittein. 1800-luvulla tapahtunut teollistuminen, kaupungistuminen ja uudenaikaisen kapitalismin synty johtivat korostettuun luokkapolarisaatioon ja pääomien keskittymiseen. Tämä kehitys purkautuisi väistämättä ennen pitkää työväenluokan vallankumouksena.
Marxin väitteet eivät olleet tyhjästä temmattuja, vaikka hän monia fataaleja virheitä historianfilosofiassaan tekikin. Jos Marxin aikainen yhteiskunnallinen kehitys ja luokkaristiriidat olisivat jatkuneet samansuuntaisina vuosikymmeniä tai vuosisatoja, olisi teollisuusmaissa ehkä nähtykin sosialistisia vallankumouksia. Historian ennustaminen ei kuitenkaan onnistu siten, että oman aikamme kehityssuuntien oletetaan jatkuvan samanlaisina vastaisuudessakin. Keksinnän ja uusien innovaatioiden logiikka ei ole ennustettavissa. Vaikka pitäytyisimme Marxin tapaan pelkästään dialektiikan käsitteissä, saattaa teesille syntyvä antiteesi olla täysin ennalta-arvaamaton, synteesistä puhumattakaan.
Marxin historiaennustukset eivät käyneet toteen. Marx ei ilmeisesti aavistanut, että edustuksellisella demokratialla ja markkinataloudella oli huomattava kyky uudistua ja korjata omia virheitään, mitä itse asiassa tapahtui jo Marxin omana elinaikanakin. Työväenluokan elintaso oli Euroopassa jo merkittävästi korkeammalla tasolla Marxin kuollessa kuin mitä se oli ollut silloin, kun hän oli aloittanut materialistisen historianfilosofiansa luonnin. Sosialistisia vallankumouksia kyllä nähtiin – mutta ei suinkaan teollisuusmaissa, vaan puolifeodaalisissa Venäjän ja Kiinan keisarikunnissa sekä Latinalaisen Amerikan maissa.
Kun amerikkalainen filosofi Francis Fukuyama Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen kirjoitti teoksen The End of History and the Last Man, kääntyi marxilainen historianfilosofinen determinismi oikeastaan vain liberalistis-demokraattiseen muotoon. Fukuyama tulkitsi historiaa liberaalin demokratian ja markkinatalouden vääjäämättömänä ja loputtomana voittokulkuna. Viimeaikainen kehitys on saanut kuitenkin myös Fukuyaman suhteellistamaan omaa ehdottomuuttaan kysymyksen suhteen; Fukuyama on myöntänyt, että liberaali demokratia saattaa sittenkin kohdata tulevaisuudessa myös vakavia uhkia.
Itse olen täysin vakuuttunut siitä, ettei ihmiskunnan historialla ole mitään vääjäämätöntä kehityksellistä suuntaa. Vielä tänään joku saattaa tehdä keksinnön, joka muuttaa jo lähihistoriaamme tavalla, jota emme vielä eilen osanneet aavistaakaan ja joka tekee aiemmat yhteiskunnalliset kysymyksenasettelut irrelevanteiksi. Vaikka asiat tämän päivän kokemusten valossa näyttäisivät vääjäämättä etenevän yhteen suuntaan, ei se ole mikään tae siitä, etteikö suunta saattaisi nopeastikin vaihtua myös aivan toiseksi.
Älykkään ihmisen tulisi tästä vetää se johtopäätös, että asioiden, ajatusten tai ilmiöiden leimaaminen lähtökohtaisesti edistyksellisiksi tai taantumuksellisiksi on vaarallista. Ihmiset voivat olla halukkaita tai haluttomia uudistuksiin, mutta mikään ei takaa sitä, että uudistus todella luo edistystä. Rooman valtakunnan hajoaminen ja kansainvaellukset loivat Eurooppaan pitkän sivistyksellisen ja kulttuurisen taantumakauden. Ranskan ja Venäjän vallankumouksissa etabloitunut sääty-yhteiskunta kumottiin, mutta niiden tilalle luotiin terroriin ja ennenkuulumattomaan hirmuvaltaan perustuvia järjestelmiä.
Lisäksi on huomattava, että sinänsä edistykselliseksikin luonnehdittava kehitys saattaa yhdeltä osin merkitä edistystä, mutta toiselta suunnalta taantumista. Musiikinhistoriassa tasavireisen viritysjärjestelmän omaksuminen merkitsi osaltaan toki edistystä, mutta samalla myös sävellajien yksilöllisyyden vähentymistä. Klassismi merkitsi tyylikautena esityskäytännöllisiä edistysaskeleita, mutta samalla esimerkiksi kontrapunktitaidon heikkenemistä. Basso continuo -säestyksestä luopuminen merkitsi säestyskäytäntöjen monipuolistumista, mutta samalla improvisointitaidon harvinaistumista. Kastraattitenoreista luopuminen oli inhimillinen voitto, mutta musiikinhistoriallisesti korvaamaton menetys. Enkä usko tarvitsevani kovinkaan paljon aikaa löytääkseni joukon ihmisiä, jotka pitävät sanokaamme 1800-luvun musiikkia pääsääntöisesti parempana kuin niin sanottua modernia musiikkia.
Siirtyäksemme metafysiikasta lähemmäs käytäntöä: kun arvioimme poliittisia ilmiöitä, ajatuksia ja tavoitteita, tulisi niitä arvottaa vain niistä itsestään lähtien, ei sen mukaan, tukevatko ne vallitsevia kehityssuuntia vai eivät. Kokoomuksen Tuure Junnilaa pidettiin omana aikanaan taantumuksellisista taantumuksellisimpana, kun hän johdonmukaisesti vastusti Neuvostoliittoa ja suomettumista. Nykyään hänet on kuitenkin rehabilitoitu ja todettu yhdeksi aikansa rohkeimmista totuudenpuhujista – ja sitä paitsi hänen ajatuksistaan on monella tapaa tullut valtavirtaa. Nykyään taantumuksellisina pidetään pikemminkin hänen vastustajiaan.
Väitänkin, että innokkaimmin taantumuksen ja vanhoillisuuden leimakirveitä heiluttelevat ne, jotka pelkäävät, ettei tulevaisuus olekaan sellainen, jollaiseksi he sen nykyisyyden pohjalta toivoisivat kehittyvän. Näiden ihmisten ajatuksille on uhka, että kehitys kääntyisi toisen suuntaiseksi, jolloin heidän omat edistyksellisinä pitämänsä ajatukset joutuisivat vanhoillisina tai vähintäänkin epäonnistuneina tuomituiksi.
Se, joka todella haluaa olla uudistusmielinen ja ennakkoluuloton, pikemminkin ravistelee vallitsevaa konsensusta kuin hymistelee sen mukana. Todellinen taantumus piilee vaihtoehdottomassa ja poliittisesti korrektissa samanhenkisyydessä. Uudistaminen merkitsee sitä, että uskalletaan tarvittaessa kyseenalaistaa sellaiset asiat, joita vallitsevasti pidetään edistyksellisinä, samoin kuin valmiutta tunnustaa se, että joskus taantumuksellisina hylätyt ajatukset saattavatkin osoittautua myöhemmin mitä edistyksellisimmiksi. Rakentajien taannoin hylkäämästä kivestä saattaa lopulta hyvinkin olla kulmakiveksi.
Markkinatalous valtiollisen dirlandaan sijaiskärsijänä
tiistai 11. toukokuu 2010
Kommentit
3On muodostunut jo tavaksi, että aina kun taloudessa ilmenee jokin häiriötekijä, poliitikot vasemmalla ja enenevässä määrin vähän oikeallakin alkavat syyttää siitä “hallitsemattomia markkinavoimia”. Nuo diaboliset pimeyden voimat kun ahneuksissaan tuntuvat vievän hyvinvoinnin ihmisten valtioista. Viimeksi tämänkaltaista kieltä käytti SDP:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja Eero Heinäluoma vaatiessaan pankkeja vastuuseen Kreikan kriisistä.
Samanlaista puhetta kuultiin kiivaimmillaan loppuvuodesta 2008, kun maailmantalous aloitti syöksynsä nykyiseen taantumaan. Innokkaimmat julistivat tuolloin ja myöhemminkin markkinatalouden kukistuneen samoin kuin sosialismin parikymmentä vuotta aiemmin. Olipa sellaisiakin puheenvuoroja, joissa tästä ajatuksesta tunnuttiin saatavan suorastaan jonkinlaista nihilististä tyydytystä.
Harva viitsi kiinnittää huomiota siihen, että talouden syöksykierteen alkamiseen oli paljon enemmän vaikuttanut valtiollinen interventio kuin markkinatalous itsessään. Puhtaassa markkinataloudessa pankki ei suinkaan lainaa rahaa maksukyvyttömälle, mutta Yhdysvalloissa poliittinen johto laati nimenomaisesti ohjelmia tällaisten lainojen antamiseksi “sosiaalisista syistä”.
Asuntokuplan puhjetessa tästä markkinatalouden vastaisesta lainapolitiikasta maksettiin kova hinta – tai oikeammin: otettiin ympäri maailmaa lisää valtiollista velkaa ongelman selättämiseksi; maksun aika on edelleenkin vasta edessä ja se tulee kestämään vuosikymmeniä. Kovin surullista kuitenkin on, että tästä valtiojohtoisesta markkinoiden sekoittamisesta syytettiin nimenomaan markkinoita itseään.
Sama järjenvastainen retoriikka on ollut Kreikan kohdalla jälleen käytössä. Kreikan valtion väärenneltyä vuosikausia (vuosikymmeniä?) taloutensa tunnuslukuja, paisuttaessaan valtion budjettia, kieltäytyessään taloutensa uudistamisesta ja pitäessään yllä massiivista valtiollisten monopolien armadaa, on kupla vihdoin puhjennut. Mutta jos poliitikkojen puheita olisi uskominen, tulisi tästäkin syyttää vain mystisiä, pimeitä markkinavoimia.
Milloin huomataan, että Kreikan kriisissä on kyse nimenomaisesti valtiollisesta dirlandaasta ja julkisesta kulutusjuhlasta eikä suinkaan markkinataloudesta? Kuka viitsisi kertoa sen äänestäjille? Ilmeisesti poliitikkojen on helppoa sälyttää vastuu persoonattomien markkinavoimien niskaan sen sijaan, että kiinnittäisivät huomiota omaan toimintaansa talouskriisien aiheuttajina ja pahentajina.
Kreikassa valtio on elänyt pitkään yli varojensa. Poliitikkojen turvatessa omaa valtaansa on annettu vastuuttomia vaalilupauksia ja lunastettu niitä kasvattamalla jatkuvasti valtion velkaa. Julkisella sektorilla ei ole uskallettu tehdä uudistuksia, vaan sosialistisen syöttöjärjestelmän on annettu paisua loputtomasti. Nyt seinä tuli viimein vastaan, mutta markkinatalous ei ole syypää: syyllinen on vastuuttomasti hoidettu valtiontalous.
Kreikka on ääriesimerkki siitä, millaiseen katastrofiin sellainen politiikka lopulta johtaa, jossa vaalit merkitsevät kilpalaulantaa siitä, kuka lupaa eniten hyvää kaikille. Kreikan syöksi alas poliittinen kulttuuri, jossa vaikeita uudistuksia siirrettiin loputtomasti eteenpäin, jotta omaa valta-asemaa ei tarvitsisi epäsuosittujen päätösten vuoksi vaaleissa menettää.
Mutta Kreikka ei ole erillistapaus, vaan pienemmässä mittakaavassa aivan samanlaisia ilmiöitä on olemassa kaikissa länsimaissa. Suomi ei ole poikkeus. Toivottavasti otamme opiksemme oman valtiontaloutemme hoidossa siitä, mihin Kreikan tie lopulta johtaa – emmekä yritä väistellä vastuutamme tekemällä markkinataloudesta poliitikkojen virheiden sijaiskärsijää.
Automaattien kieltäminen ei vähentäisi virvoitusjuomien kulutusta
torstai 15. huhtikuu 2010
Kommentit
2Helsingin opetuslautakunta sai tiistaina käsiteltäväkseen erään kaupunginvaltuutetun tekemän toivomusponnen, jossa esitettiin juoma- ja makeisautomaattien poistamista kaikista helsinkiläisistä kouluista. Opetusviraston valmistelemassa vastauksessa enimmäkseen puollettiin pontta.
Lautakunnan jäsenenä esitin viraston laatiman vastauksen palauttamista uudelleen valmisteluun. Hävisin kuitenkin äänestyksen palautuksesta. Lautakunta sentään päätti muokata viraston laatimaa vastausta jonkin verran siedettävämpään suuntaan. Automaatit olisivat nyt sitten lähdössä pois “vain” peruskouluista mutta jäämässä toisen asteen oppilaitoksiin, joiden automaateista kuitenkin energiajuomat poistettaisiin.
Kyseessä on jälleen tyypillinen esimerkki tapauksesta, jossa tarkoitus on epäilemättä hyvä, mutta järkisyyt eivät puolla itse toimenpidettä. On toki tärkeää, että lapsia ohjataan terveellisten elämäntapojen pariin. Koulujen juoma-automaattien kieltämisellä ei kuitenkaan ole tähän mitään vaikutusta.
Mikäli lapsilla on omaa rahaa ja mikäli he sitä makeisiin tai limonadeihin haluavat käyttää, mikään ei estä heitä ostamasta niitä lähikaupoista. Ja näinhän he tekevätkin. Ei kovin kauaa tarvitse seurata koulujen elämää huomatakseen, että välituntisin käydään läheisissä kaupoissa ja ostetaan sieltä mieluisat eväät. Olivat ne sitten terveellisiä tai eivät.
Makeisten tai limonadin kulutus ei siis automaattien kieltämisellä vähene. Sitä vastoin oppilaskunnat menettävät merkittävimmän tulonlähteensä. Nykyisellään oppilaskunnat tienaavat käyttöönsä provisiot kouluihin sijoitettujen automaattien tuotoista. Mikäli automaattien kieltäminen etenee ja oppilaat hankkivat eväänsä enenevässä määrin lähikaupoista koulun omien automaattien sijasta, merkitsee se ainoastaan tulonsiirtoa oppilaskunnilta kaupoille.
Ajatus automaattien kieltämisestä tuntuu entistäkin kohtuuttomammalta, kun perehtyy tilastoihin lasten tosiasiallisesta limonadin kulutuksesta koulupäivien aikana. Panimoliiton tilastojen mukaan koululaiset ostavat koulujen automaateista keskimäärin yhdestä kolmeen desilitraa virvoitusjuomia viikossa. Se ei ole kovin paljon, semminkään, kun yli 30% noista myydyistä juomista on sokerittomia.
Mitä siis saadaan aikaan? Tarkoitus on puuttua ruokavalion epäterveellisyyteen, mutta lopputuloksena on oppilaskuntien tulonmenetys ja siten niiden toiminnan edellytysten heikkeneminen sekä lisääntyvä liikkuminen koulujen ja lähikauppojen välillä välituntisin – mikä puolestaan luonnollisestikin lisää riskiä vaaratilanteisiin liikenteessä.
Näemme jälleen, että hyvällä tarkoituksella perusteltu toimenpide ei välttämättä seurauksiltaan johdakaan mihinkään positiiviseen lopputulokseen. Toivottavasti kaupunginhallituksella ja -valtuustolla on viisautta painottaa päätöksenteossaan enemmän järkiargumentteja kuin hyvää tarkoitusta, kun asia seuraavaksi etenee niiden päätettäväksi.
Ääni ydinvoimalle on ääni suomalaiselle työlle ja hyvinvoinnille
maanantai 15. maaliskuu 2010
Kommentit
11Viime viikolla joukko poliittisten nuorisojärjestöjen johtajia osallistui yhteistilaisuuteen, jossa nämä ilmoittivat osallistuvansa “Äänestä ydinvoima historiaan”-nimiseen kampanjaan. Kampanjan ovat alun perin laittaneet liikkeelle muutamat omasta mielestään ympäristön asialla olevat liikkeet.
Poliittisten nuorisojärjestöjen johtajien tapaamiseen oli kutsuttu vain ne, joiden etukäteen tiedettiin olevan ydinvoimavastaisia – minuun tai niin ikään ydinvoimaan myönteisesti suhtautuvaan demarinuorten puheenjohtajaan Heta Välimäkeen ei oltu edes yhteydessä asian tiimoilta.
Toki on etenkin pienpuolueiden nuorisojärjestöille tyypillistä ajaa kaikenlaisia mukavan kuuloisia asioita ja vastustaa kaikkea sellaista, jolla joku on keksinyt näitä pelotella. Kuitenkin olisi suotavaa, ettei populistinen mielikuvapolitikointi ajaisi järjenkäytön edelle. Ydinvoimakysymyksessä näin näyttäisi kuitenkin käyvän aina.
On ehdottoman tärkeää kantaa huolta ympäristökysymyksistä. On kuitenkin aivan käsittämätöntä, että mielestään ympäristötietoiset ihmiset kohdistavat hurjimman vastustuksensa juuri ydinvoimaa kohtaan. Ydinvoima kun on energiamuodoista se kaikkein ympäristöystävällisin.
Mikään energiamuoto ei luonnollisestikaan ole ongelmaton. Kuitenkin on syytä muistaa, että ydinvoima on päästötön energiamuoto, eikä ydinvoimaloiden piipuista pääse ulos kuin pelkkää vesihöyryä. Ydinvoiman vuoksi ei tarvitse polttaa hiiltä eikä valjastaa koskia tai rantojen tuulisia paikkoja sähkön tuottamiseksi. Tehokkuudeltaan se on aivan ylivoimainen energiantuotannon muoto.
Ydinenergiaa voidaan kritisoida korkeintaan kahdesta syystä, onnettomuusriskistä ja ydinjätteestä. Kuitenkin onnettomuusriski on aivan häviävän pieni moderneissa länsimaisissa reaktoreissa, joissa turvajärjestelmät sammuttavat reaktorin toiminnan vähäisimmänkin häiriön ilmetessä. Ydinjätteen suhteen loppusijoittaminen paksuissa metallikapseleissa syvälle kallioperään on toimiva ratkaisu. Olen itsekin käynyt tällaisessa ydinjätteen loppusijoitusluolassa Olkiluodossa. Laitteet eivät havainneet minussa minkäänlaista säteilyä vierailun jälkeen.
Huoltovarmuudenkin kannalta on tärkeää, että Suomen energiatuotanto on mahdollisimman monipuolista. Mitään energiamuotoa ei tule kategorisesti sulkea pois. Ydinvoiman vastustaminen on erityisen hoopoa siksi, että ilman sitä emme voi millään kattaa Suomen energiatarpeita. Nykyiselläänkin olemme erittäin riippuvaisia tuontienergiasta. Ja tuontienergiamme tulee pääsääntöisesti Venäjältä, jossa se on tuotettu sikäläisellä ydinvoimalla. Se, joka vastustaa ydinvoiman lisärakentamista Suomessa, luottaa ilmeisesti enemmän venäläisten ydinvoimaloiden turvallisuuteen. Kysymys ei ole ydinvoiman kannattamisesta tai vastustamisesta, vaan siitä, haluaako ydinenergiansa kotimaasta vai itänaapurista.
Jotta Suomi voisi säilyä hyvinvointiyhteiskuntana, se tarvitsee vaurautta. Jotta voisi olla vaurautta, tarvitaan työtä vaurautta tuottamaan. Jotta työ säilyisi Suomessa, täytyy yrittäjyyden olla Suomessa kannattavaa ja teollisuuden toimintaedellytysten kunnossa. Teollisuus puolestaan voi pysyä Suomessa ainoastaan, mikäli sen energiansaanti täällä turvataan. Tätä energiantarvetta ei voida tyydyttää ilman kotimaista ydinvoimaa. Ääni ydinvoimalle on siten ääni suomalaiselle työlle ja hyvinvoinnille.
Sopimusyhteiskunnasta kiristysyhteiskuntaan
torstai 04. maaliskuu 2010
Kommentit
12Satamien ahtaajat päättivät sitten mennä lakkoon. Tämä tarkoittaa sitä, että Suomen ulkomaankauppa seisahtuu lähes täysin. Suomalaiset tuotteet eivät pääse ulkomaille eivätkä ulkomaiset tuotteet Suomeen. Taloudelliset tappiot kansantaloudellemme ovat yli sadan miljoonan euron luokkaa jokaiselta lakkopäivältä.
Työnseisauksella on laajat kerrannaisvaikutukset Suomen kaikkiaan hyvin vientivetoiselle taloudelle. Se vaikuttaa lamaannuttavasti kaikille niille aloille, joille ulkomaanvienti on elinehto. Se on jo tähän mennessä sulkenut yhden UPM:n tehtaista. Mikäli lakko kestää muutamankin päivän, alkavat Stora Ensonkin tehtaat mennä kiinni.
Lakko ei olisi voinut osua paljon huonompaan ajankohtaan. Maailmantalous vajosi vähän toista vuotta sitten yhteen modernin taloushistorian syvimmistä kriiseistä. Suomen bruttokansantuote romahti vuonna 2009 peräti 7,8 prosenttia. Viimeksi näin suuri pudotus on koettu itsenäistymisen ja vapaussodan tuoksinassa vuosina 1917 ja 1918.
Mutta nyt, kun talouden syöksykierre näyttää pysähtyneen ja varovaisen positiivisiakin merkkejä talouden elpymisestä on ollut ilmassa, alkaa sitten tällainen aivan tarpeeton kotitekoinen hölmöily.
Onko ahtaajilla niin huonot oltavat, että niiden parantamiseksi on perusteltua romuttaa edellytykset isänmaan orastavalta taloudelliselta elpymiseltä? Tuskinpa sentään. Vuosina 2000-2004 ahtaajien palkkataso kohosi 24 prosenttia. Ahtaajan keskipalkka on kaksivuorotyössä noin 40 000 ja kolmivuorotyössä noin 50 000 euroa vuodessa. Useimmat akateemisesti koulutetut työntekijät voivat vain haaveilla tuollaisesta ansiotasosta.
Ahtaajat lakkoilevat, koska he voivat. Heidän vallassaan on laittaa koko kansakunta polvilleen omilla varsin suurta ahneutta ilmentävillä työehto- ja palkkavaatimuksillaan, koska he ovat avainasemassa koko kansakunnan hyvinvoinnissa. Sillä ei ole heidän ammattiliitolleen merkitystä, romutetaanko samalla Suomen talouskasvun edellytykset vai ei – oma napa on lähinnä.
Mutta paitsi ahneutta, ilmentää lakkoilu myös suurta lyhytnäköisyyttä. Lakko sataa suoraan kilpailevien satamien ja toimittajien laariin. Toimitusvarmuus on kansainvälisessä kaupassa aivan keskeinen tekijä, ja mikäli suomalaiset osoittautuvat epäluotettaviksi tavarantoimittajiksi, siirtyvät tilaukset muualle. Tämä tarkoittaa liiketoimintaedellytysten heikkenemistä Suomessa, tehtaiden alasajoa ja laajoja irtisanomisaaltoja. Eikä olisi ensimmäinen kerta; suomalaisen paperiteollisuuden alasajo on ollut pitkälti seurausta samanlaisesta suomalaisten ammattiliittojen lyhytnäköisestä ahneudesta.
Ahtaajia edustava Auto- ja kuljetusalan työntekijöiden liitto AKT ei missään nimessä ole työntekijän asialla, ei ahtaajan eikä kenenkään muunkaan. Kyse voi olla silkasta tyhmyydestä tai yksinkertaisesti valtapolitiikasta; veikkaan molempia. Työntekijän asialla on se, joka taistelee työttömyyden lisääntymistä vastaan. Omalla toiminnallaan AKT on päinvastoin edesauttamassa sitä, että työttömyys Suomessa lisääntyy ja irtisanomiset yleistyvät.
Ammattiyhdistysliikkeellä on ollut historiassa hyvätkin hetkensä. Enää aikoihin ei ole kuitenkaan ollut kyse siitä, että suurimpien teollisuusalojen ammattiliitot puolustaisivat sorrettujen työläisten oikeuksia. Nykyään niistä on tullut pöhöttyneitä edunvalvontaorganisaatioita, joiden jäsenet nauttivat suurempia ansioita kuin useimmat akateemisesti koulutetut työntekijät.
Lisäksi työmarkkinajärjestöille on luovutettu paljon sellaista valtaa, joka normaalioloissa kuuluisi demokraattisesti valituille päättäjille. Suomessa työmarkkinavalta on käytännössä ulkoistettu työmarkkinajärjestöjen kabinetteihin pois demokraattisen valvonnan piiristä. Tuo asema on myös täysin sementoitu, eikä siitä olla valmiita luopumaan. Järjestöjen valtataistelussa on aivan toisarvoista, miten oman teollisuudenalan toimintaedellytyksille Suomessa käy, kunhan vain oma valta ja voima kyetään näyttämään neuvottelukierroksesta toiseen.
Ihmettelenkin suuresti, kuinka monta ja kuinka syvää kriisiä meidän pitää käydä läpi, ennen kuin tajuamme, että työmarkkinajärjestelmämme on täysin kestämätön? Pitääkö kaikkien teollisuusalojen lähteä Suomesta, ennen kuin tuhoisasta edunvalvontapolitiikasta luovutaan?
Malmön juutalaisvainot seurausta epäonnistuneesta maahanmuuttopolitiikasta
tiistai 16. helmikuu 2010
Kommentit
15Uskomatonta mutta totta: 2010-luvun Euroopassa juutalainen kohtaa jälleen vainoa ja väkivaltaa. Kadulla ei voi kulkea kipa päässä joutumatta piestyksi. Synagogassa voidaan pitää sapattijumalanpalvelukset ainoastaan erityisen tiukkojen turvatoimien suojaamina. Juutalaiselle hautausmaalle tehdään pommi-iskuja. Viranomaiset ovat kyvyttömiä tai haluttomia reagoimaan asiaan. Elämän muututtua sietämättömäksi ja turvattomaksi ainoaksi vaihtoehdoksi koetaan pakeneminen Israeliin.
Kyse on Ruotsin Malmöstä, jossa juutalaisvastainen väkivalta ja terrori ovat riistäytyneet käsistä. Asialla eivät kuitenkaan ole kaljupäiset uusnatsit, vaan radikaali islamilainen maahanmuuttajaväestö.
Toisen maailmansodan aikaisen juutalaisten joukkotuhon jälkeen Eurooppa vaihtoi kokonaan kurssia. Holokaustiin johtanut äärimmäinen kansallisuusaate ja rotuajattelu joutui paitsioon. Kiihkokansallinen ajattelu haluttiin korvata monikulttuurisuudella. Eurooppa siirtyi siirtolaisuuden ja laajamittaisen maahanmuuton aikakauteen. Historian julmaa ivaa on se, että juuri tämän ilmiön myötä antisemitismi ja juutalaisvainot ovat jälleen palanneet Eurooppaan radikaalien islamistien muodossa.
Malmössä on wikipedian tietojen mukaan vuonna 2009 ollut noin 287 000 asukasta. Samaisen lähteen mukaan vuonna 2007 ulkomailla syntyneitä on malmöläisistä ollut yli 75 000. Jos lasketaan vielä Ruotsissa syntyneet maahanmuuttajien lapset, nousee ulkomaalaistaustaisten asukkaiden osuus Malmössä vielä huimemmaksi. Malmön väestöstä 25% on muslimeita.
Islamin tai minkään maahanmuuttajaryhmän demonisointiin ei tietenkään pidä mennä, mutta sanomattakin pitäisi olla selvää, ettei mikään yhteiskunta kestä hajoamatta noin suurta ulkomaalaisväestöä. Varsinkaan, kun tuo väestö on tullut alueelle vain muutaman vuosikymmenen aikana ja muuttajat ovat kulttuuriltaan ja tavoiltaan hyvin kaukana vastaanottavasta yhteiskunnasta.
Näkemykseni maahanmuuttopolitiikasta on hyvin yksinkertainen: minkään maan ei pitäisi ottaa maahanmuuttajia enempää eikä nopeammin kuin mitä se pystyy menestyksellisesti omaan yhteiskuntaansa integroimaan. Gettoutumisten ja sopeutumisongelmien pitäisi aina olla signaaleja siitä, että muutto on ollut liian laajamittaista ja nopeatahtista ja että on aika hillitä muuttoliikettä.
Maahanmuutto voi olla vastaanottavalle yhteiskunnalle positiivinen voimavara – mutta vain silloin, kun se on hillittyä ja hallittua ja määrät pysyvät kohtuullisen pieninä. Useimmissa Euroopan maissa on menty kipurajan ylitse jo ajat sitten. Ruotsin tapauksessa voidaan puhua jopa väestöllisestä katastrofista, josta Malmön juutalaisvainot ja tiettyjen asuinalueiden luisuminen kokonaan pois viranomaisvalvonnan piiristä ovat karmeita esimerkkejä.
Tiedän, aihe on vaikea ja useimmat poliitikot mielellään vaikenisivat siitä. Monien mielestä minunkin pitäisi. Mutta kyse on niin valtavasta ja vakavasta asiasta, ettei yksikään poliittinen päätöksentekijä voi väistää vastuutaan. Ruotsissa tilanne on räjähtänyt käsiin juuri siksi, että asiasta ei ole uskallettu keskustella ja että ongelman on annettu käydä vuosi vuodelta pahemmaksi.
Meidän on otettava opiksi Ruotsista ja tiedostettava, miten täydellisesti Ruotsin maahanmuuttopolitiikka on epäonnistunut. Samaa ei saa tapahtua Suomessa.
Rasistiset rikokset
tiistai 26. tammikuu 2010
Kommentit
10Oikeusministeriön asettama työryhmä jätti viikko sitten oikeusministeri Tuija Braxille mietinnön koskien rasistisia rikoksia. Työryhmän mietinnössä esitetään keinoja internetissä esiintyvän rasismin ja ns. viharikosten kitkemiseksi rikosoikeudellisin keinoin. Keskeisiä uudistusesityksiä mietinnössä on se, että rasismin ohella monet muutkin kielteiset ja syrjivät vaikuttimet voisivat toimia rikoksesta langetetun rangaistuksen koventamisperusteena.
Työryhmän tarkoitus on varmasti ollut hyvä. Valitettavasti taitaa kuitenkin olla niin, että yksistään hyvä tarkoitus ei vielä takaa, että myös lopputulos on hyvä. Mietintö pitää sisällään lukuisia juridisia ja filosofisia ongelmia.
Ensimmäisenä ongelmana tulee jo itse periaatteellinen kysymys siitä, voiko teon motiivia pitää mielekkäänä rangaistuksen koventamisperusteena. Kukaan täysijärkinen ihminen ei varmasti halua, että rasistisin motiivein tehty rikollisuus Suomessa lisääntyy. Tosin täytyy huomauttaa, että kukaan täysijärkinen tuskin haluaa, että ylipäätään minkäänlainen rikollisuus lisääntyy, olivat sen motiivit mitä tahansa.
Mikäli samasta rikoksesta voidaan kuitenkin tuomita erilaisia rangaistuksia sen mukaan, mitkä ovat motiivit rikoksen taustalla, aletaan liikkua varsin vaarallisilla oikeusfilosofisilla vesillä. Lainsäädännön ja rangaistusten tehtävänä on ohjata ihmisiä toimimaan tietyllä tavalla ja välttämään sellaista toimintaa, jonka lainsäätäjä on katsonut yhteiskunnalle haitalliseksi. Mikäli teon motiiveista kuitenkin tehdään keskeisiä rangaistuksen koventamisperusteita, ei rangaistuksella enää tähdätäkään pelkästään yksilöiden toiminnan, vaan myös ajattelumallien ohjailuun. Tämä on länsimaisten yhteiskuntanormien kannalta vähintäänkin ongelmallista, tehtiin se miten hyvässä tarkoituksessa tahansa.
Suomen lainsäädäntö tuntee jo tällä hetkellä rasistisen motiivin rangaistuksen koventamisperusteena. Sitä on kuitenkin oikeustapauksissa tähän asti käytetty verrattain säästeliäästi. Työryhmän raportissakin myönnetään, että ”(s)oveltamisen vähäisyyteen lienee osittain syynä säännöksen tulkinnanvaraisuudet”. Epäilemättä näin – useimmissa tapauksissa teon motiivin osoittaminen rasistiseksi lienee varsin haastavaa.
Braxin asettama työryhmä ei kuitenkaan anna selvätulkintaisempaa vaihtoehtoa, vaan itse asiassa päinvastoin. Mietinnössä puhutaan paljon rasistisesta propagandasta, vihapropagandasta ja niiden levittämisestä – propaganda-termiä on käytetty mietinnössä kymmeniä kertoja. Kun kuitenkin propagandaksi voidaan sanakirjankin mukaan määritellä yhtä hyvin tosipohjainen kuin valheellinenkin tieto, on entistä pahemmille monitulkintaisuuksille luotu suotuisa maaperä.
Demonstroidakseni työryhmän mietintöön liittyviä laajoja vaaroja nostan esille muutamia kohtia sen yksityiskohtaisista perusteluista, joita ei ole käsitelty julkisuudessa juuri lainkaan siitä huolimatta, että mietintö on julkisesti kaikkien saatavilla. Toimittajat ovat ilmeisesti tyytyneet lukemaan pelkästään mietinnön tiivistelmän ja yleisperustelut. Mietinnön suurimmat ja periaatteellisimmat ongelmat nousevat kuitenkin esille vasta yksityiskohtaisten perustelujen puolella.
Ensinnäkin: mikäli tämä mietintö ja sen esitykset realisoituisivat lainsäädännöksi, sitä voitaisiin käyttää instrumenttina poliittisesti tarkoituksenmukaisiin hankkeisiin epätoivottujen puheenvuorojen vaientamiseksi. Mietinnön yksityiskohtaisissa perusteluissa todetaan, että tällaisia rikoksia ”ei tee rankaisemattomaksi tekosyy tai poliittinen päämäärä. Niinpä esimerkiksi tarkoitus houkutella äänestäjiä vaalikampanjan aikana rasistisilla mainoksilla ei poista teon rangaistavuutta.”
Jokainen voi kuvitella, mitä tämä merkitsisi käytännössä. Vaalien alla jokaisen maahanmuuttoasioista kriittiseen sävyyn puhuvan ehdokkaan mainoksista voisi alkaa etsiä rasismia. Epäilemättä nostettaisiin myös oikeusjuttuja. Lienee selvää, että tällainen toimintaympäristö vaikuttaisi nopeasti siihen, voitaisiinko kyseisistä aiheista enää lainkaan käydä mielekästä julkista keskustelua.
Mietinnön yksityiskohtaisten perustelujen pahaenteiset ajatukset eivät silti lopu vielä tähän. Mietinnössä ”ehdotetaan, että rasistinen motiivi olisi rikoksen koventamisperuste riippumatta siitä, keneen tai mihin rikos kohdistuu. Kohdehenkilö voisi näin ollen olla itse tiettyyn kansanryhmään kuuluva tai sitten kohteena voi olla valtaväestöön kuuluva henkilö”. Siis kahden syntyperäisen suomalaisenkin välisestä tappelusta voisi saada kovemman rangaistuksen, mikäli tappelun motiivi olisi tulkittavissa rasistiseksi. Omituinen ajatus, jota soveltamalla saataisiin varmasti varsin mielenkiintoisia oikeustapauksia.
Vähälle huomiolle on jäänyt myös se, että työryhmä käytännössä esittää esimerkiksi holokaustin kieltämisen kriminalisoimista Suomessa. ”(T)äysin kiistattomat historialliset tapahtumat kuten Kolmannen valtakunnan juutalaisiin kohdistama joukkotuhonta ei ole asiallisin perustein kyseenalaistettavissa. Tällaisten tapahtumien kiistäminen voi täyttää kiihottamisrikoksen tunnusmerkistön”, toteaa työryhmä mietinnössään. Väitän, että tällaisella kiellolla ei voitettaisi mitään. Holokaustin kieltäjät ovat enimmäkseen satunnaisia huru-ukkoja, joita ei voida pitää yhteiskunnalle missään määrin vaarallisina. Tällaisten henkilöiden saattaminen käräjille näkemyksistään olisi tuomioistuinten resurssien valtavaa haaskuuta.
Ällistyttävimmät linjaukset mietinnön yksityiskohtaisissa perusteluissa tulevat kuitenkin suhteessa perustuslailliseen sananvapauteen. Mietinnössä todetaan mm. seuraavaa: ”(—) rasististen loukkausten levittämisen ollessa kysymyksessä voidaan kuitenkin perustellusti katsoa, että (—) käsitykset hyväksyttävistä sananvapauden rajoituksista muodostavat hyväksyttäviä perusteita myös perustuslaissa turvatun sananvapauden rajoittamiseksi.”
Ja niin kuin tässä ei olisi tarpeeksi, puututaan mietinnössä myös taiteen vapauteen: ”Sellaisen taiteen levittäminen, jota ei voida pitää tehtynä aidosti taiteellisista lähtökohdista ja joka tehdään tietoisena siitä, että esitetyn sisältö on tunnusmerkistön mukainen, ei voida pitää perustuslain suojaamana taiteen vapautena.” Työryhmä haluaa siis määritellä sen, mikä taide on tehty ”aidosti taiteellisista lähtökohdista” ja rajoittaa muiden taiteiden perustuslaillista vapautta. Tällaista on kyllä kokeiltu ennenkin, mutta ei vapaissa länsimaisissa demokratioissa.
Toivon todella, että päättäjillämme on rohkeutta suhtautua kriittisesti kyseisen työryhmän mietintöön. Länsimaisen yhteiskunnan perusarvoihin kuuluu se, että puolustamme myös niiden oikeutta mielipiteeseensä ja sen ilmaisuun, jotka ovat kanssamme eri mieltä. Huonosti perustellut näkemykset joutuvat naurunalaisiksi avoimessa keskustelussa sananvapauden vallitessa, mutta sananvapautta rajoittamalla teemme kyseenalaistamisen ja kritiikin mahdottomaksi – nuo kaksi asiaa, jotka ovat koko länsimaisen rationaalisen ajattelun kulmakiviä. Meillä ei ole varaa luopua niistä.
