Malmön juutalaisvainot seurausta epäonnistuneesta maahanmuuttopolitiikasta
tiistai 16. helmikuu 2010
Kommentit
15Uskomatonta mutta totta: 2010-luvun Euroopassa juutalainen kohtaa jälleen vainoa ja väkivaltaa. Kadulla ei voi kulkea kipa päässä joutumatta piestyksi. Synagogassa voidaan pitää sapattijumalanpalvelukset ainoastaan erityisen tiukkojen turvatoimien suojaamina. Juutalaiselle hautausmaalle tehdään pommi-iskuja. Viranomaiset ovat kyvyttömiä tai haluttomia reagoimaan asiaan. Elämän muututtua sietämättömäksi ja turvattomaksi ainoaksi vaihtoehdoksi koetaan pakeneminen Israeliin.
Kyse on Ruotsin Malmöstä, jossa juutalaisvastainen väkivalta ja terrori ovat riistäytyneet käsistä. Asialla eivät kuitenkaan ole kaljupäiset uusnatsit, vaan radikaali islamilainen maahanmuuttajaväestö.
Toisen maailmansodan aikaisen juutalaisten joukkotuhon jälkeen Eurooppa vaihtoi kokonaan kurssia. Holokaustiin johtanut äärimmäinen kansallisuusaate ja rotuajattelu joutui paitsioon. Kiihkokansallinen ajattelu haluttiin korvata monikulttuurisuudella. Eurooppa siirtyi siirtolaisuuden ja laajamittaisen maahanmuuton aikakauteen. Historian julmaa ivaa on se, että juuri tämän ilmiön myötä antisemitismi ja juutalaisvainot ovat jälleen palanneet Eurooppaan radikaalien islamistien muodossa.
Malmössä on wikipedian tietojen mukaan vuonna 2009 ollut noin 287 000 asukasta. Samaisen lähteen mukaan vuonna 2007 ulkomailla syntyneitä on malmöläisistä ollut yli 75 000. Jos lasketaan vielä Ruotsissa syntyneet maahanmuuttajien lapset, nousee ulkomaalaistaustaisten asukkaiden osuus Malmössä vielä huimemmaksi. Malmön väestöstä 25% on muslimeita.
Islamin tai minkään maahanmuuttajaryhmän demonisointiin ei tietenkään pidä mennä, mutta sanomattakin pitäisi olla selvää, ettei mikään yhteiskunta kestä hajoamatta noin suurta ulkomaalaisväestöä. Varsinkaan, kun tuo väestö on tullut alueelle vain muutaman vuosikymmenen aikana ja muuttajat ovat kulttuuriltaan ja tavoiltaan hyvin kaukana vastaanottavasta yhteiskunnasta.
Näkemykseni maahanmuuttopolitiikasta on hyvin yksinkertainen: minkään maan ei pitäisi ottaa maahanmuuttajia enempää eikä nopeammin kuin mitä se pystyy menestyksellisesti omaan yhteiskuntaansa integroimaan. Gettoutumisten ja sopeutumisongelmien pitäisi aina olla signaaleja siitä, että muutto on ollut liian laajamittaista ja nopeatahtista ja että on aika hillitä muuttoliikettä.
Maahanmuutto voi olla vastaanottavalle yhteiskunnalle positiivinen voimavara – mutta vain silloin, kun se on hillittyä ja hallittua ja määrät pysyvät kohtuullisen pieninä. Useimmissa Euroopan maissa on menty kipurajan ylitse jo ajat sitten. Ruotsin tapauksessa voidaan puhua jopa väestöllisestä katastrofista, josta Malmön juutalaisvainot ja tiettyjen asuinalueiden luisuminen kokonaan pois viranomaisvalvonnan piiristä ovat karmeita esimerkkejä.
Tiedän, aihe on vaikea ja useimmat poliitikot mielellään vaikenisivat siitä. Monien mielestä minunkin pitäisi. Mutta kyse on niin valtavasta ja vakavasta asiasta, ettei yksikään poliittinen päätöksentekijä voi väistää vastuutaan. Ruotsissa tilanne on räjähtänyt käsiin juuri siksi, että asiasta ei ole uskallettu keskustella ja että ongelman on annettu käydä vuosi vuodelta pahemmaksi.
Meidän on otettava opiksi Ruotsista ja tiedostettava, miten täydellisesti Ruotsin maahanmuuttopolitiikka on epäonnistunut. Samaa ei saa tapahtua Suomessa.
Rasistiset rikokset
tiistai 26. tammikuu 2010
Kommentit
10Oikeusministeriön asettama työryhmä jätti viikko sitten oikeusministeri Tuija Braxille mietinnön koskien rasistisia rikoksia. Työryhmän mietinnössä esitetään keinoja internetissä esiintyvän rasismin ja ns. viharikosten kitkemiseksi rikosoikeudellisin keinoin. Keskeisiä uudistusesityksiä mietinnössä on se, että rasismin ohella monet muutkin kielteiset ja syrjivät vaikuttimet voisivat toimia rikoksesta langetetun rangaistuksen koventamisperusteena.
Työryhmän tarkoitus on varmasti ollut hyvä. Valitettavasti taitaa kuitenkin olla niin, että yksistään hyvä tarkoitus ei vielä takaa, että myös lopputulos on hyvä. Mietintö pitää sisällään lukuisia juridisia ja filosofisia ongelmia.
Ensimmäisenä ongelmana tulee jo itse periaatteellinen kysymys siitä, voiko teon motiivia pitää mielekkäänä rangaistuksen koventamisperusteena. Kukaan täysijärkinen ihminen ei varmasti halua, että rasistisin motiivein tehty rikollisuus Suomessa lisääntyy. Tosin täytyy huomauttaa, että kukaan täysijärkinen tuskin haluaa, että ylipäätään minkäänlainen rikollisuus lisääntyy, olivat sen motiivit mitä tahansa.
Mikäli samasta rikoksesta voidaan kuitenkin tuomita erilaisia rangaistuksia sen mukaan, mitkä ovat motiivit rikoksen taustalla, aletaan liikkua varsin vaarallisilla oikeusfilosofisilla vesillä. Lainsäädännön ja rangaistusten tehtävänä on ohjata ihmisiä toimimaan tietyllä tavalla ja välttämään sellaista toimintaa, jonka lainsäätäjä on katsonut yhteiskunnalle haitalliseksi. Mikäli teon motiiveista kuitenkin tehdään keskeisiä rangaistuksen koventamisperusteita, ei rangaistuksella enää tähdätäkään pelkästään yksilöiden toiminnan, vaan myös ajattelumallien ohjailuun. Tämä on länsimaisten yhteiskuntanormien kannalta vähintäänkin ongelmallista, tehtiin se miten hyvässä tarkoituksessa tahansa.
Suomen lainsäädäntö tuntee jo tällä hetkellä rasistisen motiivin rangaistuksen koventamisperusteena. Sitä on kuitenkin oikeustapauksissa tähän asti käytetty verrattain säästeliäästi. Työryhmän raportissakin myönnetään, että ”(s)oveltamisen vähäisyyteen lienee osittain syynä säännöksen tulkinnanvaraisuudet”. Epäilemättä näin – useimmissa tapauksissa teon motiivin osoittaminen rasistiseksi lienee varsin haastavaa.
Braxin asettama työryhmä ei kuitenkaan anna selvätulkintaisempaa vaihtoehtoa, vaan itse asiassa päinvastoin. Mietinnössä puhutaan paljon rasistisesta propagandasta, vihapropagandasta ja niiden levittämisestä – propaganda-termiä on käytetty mietinnössä kymmeniä kertoja. Kun kuitenkin propagandaksi voidaan sanakirjankin mukaan määritellä yhtä hyvin tosipohjainen kuin valheellinenkin tieto, on entistä pahemmille monitulkintaisuuksille luotu suotuisa maaperä.
Demonstroidakseni työryhmän mietintöön liittyviä laajoja vaaroja nostan esille muutamia kohtia sen yksityiskohtaisista perusteluista, joita ei ole käsitelty julkisuudessa juuri lainkaan siitä huolimatta, että mietintö on julkisesti kaikkien saatavilla. Toimittajat ovat ilmeisesti tyytyneet lukemaan pelkästään mietinnön tiivistelmän ja yleisperustelut. Mietinnön suurimmat ja periaatteellisimmat ongelmat nousevat kuitenkin esille vasta yksityiskohtaisten perustelujen puolella.
Ensinnäkin: mikäli tämä mietintö ja sen esitykset realisoituisivat lainsäädännöksi, sitä voitaisiin käyttää instrumenttina poliittisesti tarkoituksenmukaisiin hankkeisiin epätoivottujen puheenvuorojen vaientamiseksi. Mietinnön yksityiskohtaisissa perusteluissa todetaan, että tällaisia rikoksia ”ei tee rankaisemattomaksi tekosyy tai poliittinen päämäärä. Niinpä esimerkiksi tarkoitus houkutella äänestäjiä vaalikampanjan aikana rasistisilla mainoksilla ei poista teon rangaistavuutta.”
Jokainen voi kuvitella, mitä tämä merkitsisi käytännössä. Vaalien alla jokaisen maahanmuuttoasioista kriittiseen sävyyn puhuvan ehdokkaan mainoksista voisi alkaa etsiä rasismia. Epäilemättä nostettaisiin myös oikeusjuttuja. Lienee selvää, että tällainen toimintaympäristö vaikuttaisi nopeasti siihen, voitaisiinko kyseisistä aiheista enää lainkaan käydä mielekästä julkista keskustelua.
Mietinnön yksityiskohtaisten perustelujen pahaenteiset ajatukset eivät silti lopu vielä tähän. Mietinnössä ”ehdotetaan, että rasistinen motiivi olisi rikoksen koventamisperuste riippumatta siitä, keneen tai mihin rikos kohdistuu. Kohdehenkilö voisi näin ollen olla itse tiettyyn kansanryhmään kuuluva tai sitten kohteena voi olla valtaväestöön kuuluva henkilö”. Siis kahden syntyperäisen suomalaisenkin välisestä tappelusta voisi saada kovemman rangaistuksen, mikäli tappelun motiivi olisi tulkittavissa rasistiseksi. Omituinen ajatus, jota soveltamalla saataisiin varmasti varsin mielenkiintoisia oikeustapauksia.
Vähälle huomiolle on jäänyt myös se, että työryhmä käytännössä esittää esimerkiksi holokaustin kieltämisen kriminalisoimista Suomessa. ”(T)äysin kiistattomat historialliset tapahtumat kuten Kolmannen valtakunnan juutalaisiin kohdistama joukkotuhonta ei ole asiallisin perustein kyseenalaistettavissa. Tällaisten tapahtumien kiistäminen voi täyttää kiihottamisrikoksen tunnusmerkistön”, toteaa työryhmä mietinnössään. Väitän, että tällaisella kiellolla ei voitettaisi mitään. Holokaustin kieltäjät ovat enimmäkseen satunnaisia huru-ukkoja, joita ei voida pitää yhteiskunnalle missään määrin vaarallisina. Tällaisten henkilöiden saattaminen käräjille näkemyksistään olisi tuomioistuinten resurssien valtavaa haaskuuta.
Ällistyttävimmät linjaukset mietinnön yksityiskohtaisissa perusteluissa tulevat kuitenkin suhteessa perustuslailliseen sananvapauteen. Mietinnössä todetaan mm. seuraavaa: ”(—) rasististen loukkausten levittämisen ollessa kysymyksessä voidaan kuitenkin perustellusti katsoa, että (—) käsitykset hyväksyttävistä sananvapauden rajoituksista muodostavat hyväksyttäviä perusteita myös perustuslaissa turvatun sananvapauden rajoittamiseksi.”
Ja niin kuin tässä ei olisi tarpeeksi, puututaan mietinnössä myös taiteen vapauteen: ”Sellaisen taiteen levittäminen, jota ei voida pitää tehtynä aidosti taiteellisista lähtökohdista ja joka tehdään tietoisena siitä, että esitetyn sisältö on tunnusmerkistön mukainen, ei voida pitää perustuslain suojaamana taiteen vapautena.” Työryhmä haluaa siis määritellä sen, mikä taide on tehty ”aidosti taiteellisista lähtökohdista” ja rajoittaa muiden taiteiden perustuslaillista vapautta. Tällaista on kyllä kokeiltu ennenkin, mutta ei vapaissa länsimaisissa demokratioissa.
Toivon todella, että päättäjillämme on rohkeutta suhtautua kriittisesti kyseisen työryhmän mietintöön. Länsimaisen yhteiskunnan perusarvoihin kuuluu se, että puolustamme myös niiden oikeutta mielipiteeseensä ja sen ilmaisuun, jotka ovat kanssamme eri mieltä. Huonosti perustellut näkemykset joutuvat naurunalaisiksi avoimessa keskustelussa sananvapauden vallitessa, mutta sananvapautta rajoittamalla teemme kyseenalaistamisen ja kritiikin mahdottomaksi – nuo kaksi asiaa, jotka ovat koko länsimaisen rationaalisen ajattelun kulmakiviä. Meillä ei ole varaa luopua niistä.
Keskustan puheenjohtajapeli vaarantaa aluepolitiikan
keskiviikko 20. tammikuu 2010
Kommentit
0Tulevan kevään ajan lehdistössä ja poliittisissa kahvipöydissä riittää puhetta kesäkuussa tapahtuvasta keskustan puheenjohtajavaihdoksesta. Eikä ihme, sillä keskustan puheenjohtajataistoissa on eräs merkillinen erityispiirre muihin puolueisiin nähden. Aina, kun keskustan puheenjohtajaa vaihdetaan, alkaa spekulointi vanhojen (epäonnistuneiden) puheenjohtajien paluulla. Kaiken lisäksi näiden paluulle on aina myös sitkeät eivätkä aivan vähälukuiset kannattajajoukkonsa.
Kokonaan oman lukunsa muodostaa konkaripoliitikko, ulkomaankauppaministeri Paavo Väyrynen, joka on jälleen ehdolla keskustan puheenjohtajaksi – toista kertaa oman kymmenvuotisen puheenjohtajakautensa jälkeen, joka tosin päättyi jo 20 vuotta sitten. Väyrynen on politiikan toimittajille kutkuttava ilmestys – yhtäältä ajatus menneisyyden tahtopoliitikosta EU-Suomen johdossa kauhistuttaa varmasti enemmistöä suomalaisista, mutta toisaalta Väyrynen on niin ainutkertainen poliittinen ilmiö, että hänestä löytyy lähes loputtomasti kirjoitettavaa.
Keskusta on epäilemättä monen uudistuksen tarpeessa. Kuitenkin taipumus uudistua peruutuspeiliin katsomalla on Suomen puoluekartalla ominaista ainoastaan keskustalle. On vaikea uskoa, että keskustan kannatus nousisi, mikäli puolueen keulakuvaksi otettaisiin yksi suomettuneisuuden ajan kuluneimmista poliittisista kasvoista.
Mutta se henkilöistä. Suurena uhkana keskustan puheenjohtajapelissä sekä ylipäätään koko puheenjohtajavaihdoksessa on se, että sen myötä siirrytään kohti vaikeampia aikoja hallitusyhteistyössä. Ehdolla olevat erikoiset persoonallisuudet saattavat haudata alleen sen, että Suomella on paljon akuutimpiakin ongelmia ratkaistaviksi kuin puolueiden henkilövalinnat. Vielä pahempaa on, jos nämä henkilövalinnat hidastavat noiden ongelmien ratkaisemista – ja tähän on aidosti olemassa riski.
Matti Vanhasen puheenjohtajuus ei ehkä ole ollut keskustapuolueen kannalta menestyksekäs, mutta isänmaan edun kannalta se on ollut kohtuullista aikaa. Vanhanen on asettanut hallitustyöskentelylle tiukat pelisäännöt, eivätkä keskustalaiset – eivätkä muutkaan – ministerit ole päässeet sooloilemaan. Tätähän Väyrynenkin Vanhasessa moittii. Väyrysen mielestä Vanhanen on liian käytännöllinen ja liian vähän aatteellinen.
Myös keskustan kenttäväessä esiintyy painetta vaihtaa käytännöllinen Vanhanen johonkin aatteellisempaan toimijaan. Pahimmillaan tämä voi merkitä järjenkäytön unohtamista periaatteellisen jääräpäisyyden tieltä.
Erityisen huolissaan on syytä olla aluepolitiikasta, vaikka juuri tämän sektorin keskusta perinteisesti kokee omimmakseen. Pahimmillaan keskustalainen aluepolitiikka on kuitenkin taipuvainen taantumaan pelkäksi muinaisten kuntarajojen härkäpäiseksi puolustamiseksi. Tämä toki varmasti on sitä peräänkuulutettua keskustalaista aatteellisuutta, mutta sen pahempi tavallisille kuntalaisille.
Tilanteessa, jossa maailmantalous ei edelleenkään ole toipunut, Suomen julkinen talous on rahoituskriisissä ja väestö eläköityy, on vastuullinen aluepolitiikka jotain aivan muuta kuin sitkeää tarttumista vanhoihin rakenteisiin. Suomen maaseudulla ei ole mitään mahdollisuuksia selvitä, ellei kunta- ja palvelurakenneuudistuksessa aleta ottaa selvästi nykyistä vauhdikkaampia askelia.
Jotta alueiden näivettyminen voitaisiin estää, tulee panostaa kasvukeskuksiin, elinvoimaisiin maakuntakeskuksiin ja väestöpohjaltaan riittävän isoihin kuntayksiköihin, jotka pystyvät tuottamaan kohtuuhintaisesti kuntalaisten tarvitsemat palvelut. Toimivista maakuntakeskuksista huolehtiminen vaikuttaa olennaisesti myös pienempien kehyskuntien selviämismahdollisuuksiin.
Itsepintaisesti vanhoista rakenteista ja kuntarajoista kiinnipitävä nurkkakuntaisuus on tällaisen järkeen perustuvan aluepolitiikan irvikuva, oli se miten aatteellista tahansa. Toivon todella, ettei se nosta rumaa päätään keskustan puheenjohtajapelissä. Mikäli uudistusvastaista linjaa edustava henkilö nousee keskustan johtoon ja pääministeriksi, voi välttämättömien rakenteellisten uudistusten tekeminen hidastua entisestään ja Suomen hoitaminen ulos taantumasta vaikeutua pahasti. Sen seuraukset olisivat arvaamattomat.
Vuosi 2010
maanantai 04. tammikuu 2010
Kommentit
1Vuosi vaihtui ja sen myötä myös Kokoomuksen Nuorten Liiton johto. Marraskuussa valittu uusi puheenjohtajisto ja liittohallitus järjestäytyvät puolentoista viikon päästä pidettävässä järjestäytymiskokouksessa, jonka valmisteluja onkin tehty jo marraskuusta asti.
Odotan alkavalta vuodelta erittäin paljon. Tiukasta ja ajoittain rajustakin puheenjohtajakisasta toivuttiin nopeasti ja hyvän yhteistyön henki on ollut aistittavissa kaikkialla. Myös uusi liittohallitus vaikuttaa erittäin motivoituneelta tehtäväänsä, joten siltä on lupa odottaa paljon.
Heti järjestäytymiskokouksessa tullaan viemään läpi KNL:n poliittisen valmistelukulttuurin täysremontti, josta oli puhetta jo puheenjohtajakampanjan aikana, josta on tiedotettu piirijärjestöjä ja johon koko liittohallitus on sitoutunut. Liittohallitus järjestäytyy ns. ministeriömallin mukaan, ja jokainen liittohallituksen jäsen saa tuekseen pienen asiantuntijatyöryhmän oman vastuusektorinsa hoitamiseen.
Uudistetulla poliittisella valmistelukulttuurilla on useita tavoitteita. Päätavoite on tietenkin KNL:n painoarvon lisääminen yhteiskunnallisten keskustelunavausten tekijänä syvennetyn ja paremmin valmistellun poliittisen sisällön kautta. Tämän tavoitteen saavuttamisen myötä voimme odottaa menestyvämme myös ensi kesän puoluekokouksessa ja saavuttavamme erinomaisen tuloksen eduskuntavaaleissa 2011, joiden voittamiseen on toimintamme merkittävässä määrin tähdättävä jo tänä vuonna.
Pätevien ja motivoituneiden poliittisten luottamushenkilöiden tukena meillä on myös mitä mainioin järjestöllinen virkailijakunta. Keskustoimiston työntekijöitä olen yhtä lukuun ottamatta ollut kaikkia itse valitsemassa, jokaisen heistä valintaa olen kannattanut ja kaikkien heidän työpanokseensa olen erittäin tyytyväinen. Lisäksi meillä on 14 alueellista piirityöntekijää, jotka tekevät erinomaista järjestötyötä omilla alueillaan. Tällaista organisaatiota on ilo ja kunnia johtaa.
Olen uudistanut myös nämä aiemmin kampanjasivuinani toimineet kotisivut KNL:n puheenjohtajan kotisivuiksi. Kuten kampanjan aikana tuli moneen otteeseen todetuksi, pitää KNL:n puheenjohtajan olla aktiivinen ja haastava yhteiskunnallinen keskustelija. Nämä kotisivut ja etenkin niiden blogi on yksi tärkeä väylä tämän keskustelun käymiseen.
Toivotan mitä parhainta uutta vuotta kaikille. Kokoomuksen Nuorten Liitto on siirtynyt uuteen aikakauteen, jonka aikana uskon meidän tuulettavan perusteellisesti koko järjestöä ja sen politiikkaa. Meillä on oltava rohkeutta kyseenalaistaa kaikki entisenlaiset toimintatavat ja ajatella asioita aivan uusiksi. Siinä olemmekin jo päässeet hyvään vauhtiin – tulevaisuudelta odotan vielä enemmän.
Kiitos!
tiistai 17. marraskuu 2009
Kommentit
2Liittokokous on nyt vihdoin takana. Lauantaina järjestetyssä äänestyksessä tulin valituksi Kokoomuksen Nuorten Liiton puheenjohtajaksi kaksivuotiskaudelle 2010-2011. Vaali oli tiukka, voitin vain 2,6 äänen erolla saatuani äänistä 79,1 ja vastaehdokkaani Tomi Sandström 76,5 ääntä. Desimaalit selittyvät sillä, että piirijärjestöjen valitsemien täyden valtakirjan äänestäjien lisäksi myös KNL:n paikallisyhdistyksillä on oikeus lähettää liittokokoukseen 1/10-äänillä varustettuja kokousedustajia.
En liene väärässä, jos sanon, että kyseessä oli oman KNL-sukupolvemme suurin kamppailu. Se kesti poikkeuksellisen pitkään ja sai poikkeuksellisen laajat mittasuhteet. Kampanjaa käytiin tiiviisti maata kiertämällä ja netissä kirjoittamalla. Puhelimet soivat jatkuvasti ja lobbausyrityksiä oli puolin ja toisin jos jonkinmoisia. Intensiteetin voimakkuus kamppailussa rinnastunee suorastaan KNL:n historian suurimpaan legendaan, Ben Zyskowiczin ja Ilkka Kanervan poliittisiin vääntöihin 1970-luvun KNL:ssä.
Omalta osaltani kamppailu on kestänyt oikeastaan jo kaksi vuotta. Kaksi vuotta sitten nousin yllättävien poliittisten tapahtumien johdosta tuntemattomuudesta ehdokkaaksi KNL:n varapuheenjohtajaksi ja tulin tehtävään valituksi vuoden 2007 liittokokouksessa Rovaniemellä. Jokseenkin välittömästi tuon liittokokouksen yhteydessä tietyt tahot alkoivat houkutella minua lähtemään puheenjohtajaehdokkaaksi liittokokoukseen 2009. Aikani asiaa harkittuani päätin jo maaliskuussa 2008 sitoutua olemaan tuossa vaalissa ehdolla.
Vastaavasti kuin voimakasta tukea, oli minulla myös voimakasta vastustusta. Oli suuri joukko väkeä, jotka yhtä kiihkeästi halusivat, että en tulisi valituksi liiton puheenjohtajaksi. Tämä varsin yleisesti tiedossa ollut kamppailuasetelma leimasi selvästi koko sitä aikaa, jona toimin liiton varapuheenjohtajana ja Teppo Leinonen puheenjohtajana.
Siitä eeppisestä kamppailusta, jota KNL:ssä tämän aiheen tiimoilta käytiin käytännössä kahden vuoden ajan, on tietysti lukuisia toisistaan poikkeavia kertomuksia. Ja tämä on luonnollista; itse vääntöihin osallistuneet tulkitsevat tapahtumia ja äänestyksiä erilaisista näkökulmista. Asioista kokonaiskuvan saadakseen kannattaakin välttää turvautumista vain yksiin lähteisiin, jottei tulisi tehtyä virheellisiä johtopäätöksiä.
Kamppailun tiukin vaihe käytiin kuluvan vuoden kesäkuusta alkaen, kun Tomi Sandström odotetusti ilmoitti asettuvansa myös ehdolle vaaliin. Tomi tarjosi erittäin haastavan vastuksen, jonka kanssa sai kamppailla tosissaan, mikäli mieli voittaa. Kamppailu ei sallinut meille kummallekaan juuri hengähdystaukoja, ja marraskuuhun tultaessa taisimme jo molemmat olla henkisesti melkoisessa katkeamispisteessä. Lopputulos oli likipitäen tasapeli.
En olisi millään selvinnyt koitoksesta voittajana, ellei minulla olisi ollut niin loistavaa tiimiä taustallani. Toukokuussa meitä kokoontui Jyväskylään joukko piirijärjestöjen puheenjohtajia ja muita vaikuttajia, joiden kesken sovimme yhteisistä tavoitteistamme liittokokouksessa. Porukan kesken vallitsi läpi vuoden syvä luottamuksen ja yhteenkuuluvaisuuden henki. Monet joutuivat kovan painostuksen alle päätettyään tukea minua, mutta kaikki kestivät nämä paineet hienosti. Kaikki pitivät sen, mitä oli sovittu, ja kaikki yhdessä sovitut tavoitteet myös saavutettiin.
Joukkomme myös kasvoi kamppailun aikana. Ja kaikkia tarvittiin; äänestystulos oli lopulta niin tiukka, että jokainen edes hieman asioihin vaikuttamassa ollut voi todeta olleensa ratkaiseva tekijä vaalin lopputuloksessa. Se pistää nöyräksi. Jos meitä olisi ollut edes hiukan vähemmän tai jos olisimme olleet edes hiukan vähemmän sitkeitä, olisi vaalin tulos ollut todennäköisesti toinen.
Teille, hyvät tukijani, olen loputtoman suuressa kiitollisuudenvelassa. Teitte aivan mieletöntä, pyyteetöntä ja todella uhrautuvaista työtä. Useat tekivät myös valtaisia henkilökohtaisia uhrauksia vain tullakseni valituksi tässä pj-vaalissa. Monet tukivat minua siitä huolimatta, että tiesivät, että heidän oman poliittisen uransa kannalta olisi saattanut olla kannattavampaa valita toisin. Tällaisia tekoja en unohda ikinä, vaikka en varmaan koskaan pystykään maksamaan kiitollisuudenvelkaani takaisin. Toisaalta, kuten yhteinen pääneuvottelijamme Kalle Isotalo totesi, paras tapa minulle maksaa tuota kiitollisuudenvelkaani on hoitaa se tehtävä hyvin, johon minut nyt haluttiin valita. Sen lupaan tehdä.
Omien tukijoitteni jälkeen minun on kuitenkin heti seuraavaksi kiitettävä Tomi Sandströmiä. Vaikka usein rankan kilpailun aikana olisinkin toivonut helpompaa vastusta, oli näin sittenkin varmasti parempi sekä meidän molempien itsemme että koko liiton kannalta. Jouduimme todella laittamaan itsemme peliin. Varmasti myös opimme kisan aikana yhtä ja toista. Vaikka kamppailu oli ajoittain repiväkin, siitä hyötyi ehkä lopulta koko liitto. Jouduimme käsittelemään kriittisesti oikeastaan kaikkea liittoomme liittyvää politiikasta järjestökysymyksiin ja vaaleihin. Tiukan kamppailun jälkeen saavutettua voittoa arvostaa enemmän kuin läpihuutojuttua. Nyt minulla on myös iso vastuu osoittautua sen luottamuksen arvoiseksi, jonka osakseni tämän kamppailun päätteeksi sain.
Lisäksi minun täytyy kiittää Tomia siitä erittäin suoraselkäisestä ja ryhdikkäästä tavasta, jolla hän suhtautui lauantain tulokseen. Jo perjantaina liittokokouksen alussa sovimme, että kävi vaalissa miten tahansa, tukisimme toinen toistamme ja lähtisimme rakentamaan liiton tulevaisuutta hyvässä yhteistyössä. Emme laittaisi kapuloita toistemme rattaisiin. Tämä on myös pitänyt.
Kiitospuheessani pyysin kahta asiaa: ensinnäkin sitä, etteivät omat tukijani voitonriemussaan loukkaisi niitä, jotka olisivat toivoneet toisenlaista lopputulosta. Samalla pyysin, etteivät ne, jotka pettyivät tulokseen, kuitenkaan olisi epätoivoisia. KNL tarvitsee kaikkia jäseniään, eikä se voi tyytyä vain puolikkaaseen. Kisassa syntyneiden arpien parantamiseksi tarvitaan molemmilta osapuolilta jaloutta ja halua tehdä yhteistyötä yhteisten tavoitteiden eteen.
Olen saanut myös ilokseni yllättyä siitä, miten hyvin tämä on näyttänyt toteutuvan. Muutamaa yksittäistapausta lukuun ottamatta tunnelma on liittokokouksen jälkeen ollut varsin leppeä. Kovan kilvan jälkeen taidamme sittenkin osata jälleen puhaltaa yhteen hiileen. Se luo uskoa tulevaan.
Olen myös iloinen siitä, miten hyvän liittohallituksen saimme. Kaksi varapuheenjohtaja-Annea muodostavat kanssani liiton puheenjohtajiston, joka sivumennen huomauttaen on muuten KNL:n historian korkeimmin koulutettu. On yksi valtiotieteiden maisteri, yksi diplomi-insinööri ja yksi oikeustieteiden kandidaatti. Lisäksi liittohallitukseen valikoitui erinomaisen osaava ja yhteistyöhakuinen porukka, jonka kanssa on hienoa lähteä vetämään Kokoomuksen Nuorten Liittoa ensi vuonna.
Kiitän syvästi kaikkia niitä, jotka nyt hajottamisen sijaan haluavat rakentaa. Riippumatta siitä, kumman puheenjohtajaehdokkaan valintaa nämä alun perin kannattivat.
Taistelun vuodet ovat ohitse. On yhteistyön aika.
Viidentoista vai viidenkymmenen prosentin kannatus?
perjantai 06. marraskuu 2009
Kommentit
24Kokoomuksen Nuorten Liiton puheenjohtajakilpaa on käyty monenlaisin iskulausein ja poliittisin hokemin. Iskulauseilla on toki oma paikkansa poliittisessa markkinoinnissa, mutta ajoittain on hyvä pohtia niiden mielekkyyttä analyyttisemminkin. Kompleksinen todellisuus harvoin mahtuu yksittäisiin kampanjahokemiin.
Yksi syvempää analyysiä vaativa hokema on vastaehdokkaani kampanjassa – hänen omasta tai hänen tukijoidensa suusta kuultu – taajaan esiintynyt vaatimus siitä, että KNL ei saa marginalisoitua. Että KNL:n pitää tavoitella 50% kannatusta (tai houkuttelevuutta) eikä tyytyä 15% (toisinaan käytetty myös kymmentä prosenttia) kannatukseen (nuorten keskuudessa). Vaatimukseen on toisinaan julkilausuttuna, toisinaan julkilausumattomana sisältynyt ajatus siitä, että minä henkilönä tai ajattelijana vetoaisin vain marginaaliseen ryhmään, kun taas vastaehdokkaallani olisi potentiaalia vedota laajempiinkin joukkoihin.
Paneutukaamme ensin jälkimmäiseen väittämään – siis siihen, että oma kannatuspotentiaalini olisi nuorten keskuudessa vain marginaalinen, kun taas vastaehdokkaani kannatuspotentiaali olisi laajempi. Empiiriset havainnot eivät tue väitettä. Nähdäkseni oikeastaan ainoa relevantti mittari tässä kysymyksessä on vaaleissa saavutettu suosio. Tällä mittarilla en ole pärjännyt vastaehdokastani huonommin.
Mikäli mittariksi otetaan poliittiset näkemykset, minut on tietenkin pitkin minuun kohdistunutta antikampanjaa pyritty leimaamaan milloin minkäkin poliittisen äärilaidan edustajaksi. Kuten vaikkapa anonyymi kommentoija erään vastaehdokkaani kannattajan blogissa:
“Rydman, Rydman, Rydman… (—) Tämä pikkuwanha julkisuudessa vähän nimeänsäkin muuttanut arkkikonservatiivi on poliittisesti yhtä raikas kuin kuin stalinistin pierun tuprahdus 70-luvulta. (—) Eliittikaupunginosassa asusteleva kristillinen arkkikonservatiivi. Vastustaa homopareja, liberalismia, juhlimista ja oikeastaan vähän kaikkea muutakin. Poliittinen linja lähellä vanhoillis-KD:a. (—) Vaan kuka tämmöistä pikkuwanhaa hiipparia kannattaisi?”
Kuten jokainen, joka tuntee minut tai on vaivautunut tutustumaan ajatuksiini, hyvin tietää, on tämä täyttä hölynpölyä. En millään tunnista itseäni “kristilliseksi arkkikonservatiiviksi”, joka vastustaisi “homopareja, liberalismia, juhlimista ja oikeastaan vähän kaikkea muutakin”. Tehtäköön selväksi, että en vastusta. Joku voinee myös minua valaista, miten homopareja vastustetaan? Tai heteropareja? Yhtä kaikki, joka väittää minun edustavan marginaalista ääriajattelua, näyttäköön sen lausuntoni, jonka perusteella tämän johtopäätöksen on tehnyt.
No otetaanko sitten mittariksi henkilöni ja persoonallisuuteni? Varmasti olen pikkuvanha ja epänuorekas ja käyttäydyn monella muullakin tavalla ikäluokalleni epätyypillisellä tavalla. Tarkoittaisiko tämä sitä, että KNL:n puheenjohtajana ajaisin järjestön marginaaliin? Tuskinpa sentään. Kaikki tutkimukset osoittavat, etteivät sen enempää vanhat kuin nuoretkaan äänestä niinkään itsensä kaltaisia poliitikkoja kuin sellaisia, joiden katsovat olevan päteviä ajamaan heille tärkeitä asioita. Pikkuvanhuudesta ja konstailemattomasta epänuorekkuudesta voi olla nuorelle poliitikolle arvaamatonta etua.
No hyvä. Paneudutaanpa sitten ensiksi mainittuun, henkilökohtaisia ulottuvuuksia sisältämättömään väittämään. Siis siihen, että KNL:n ei pidä järjestönä tai poliittisena tai aatteellisena toimijana marginalisoitua, vaan saavuttaa mahdollisimman laaja kannatus, hyväksyttävyys ja houkuttelevuus. Vastaehdokkaani muotoilee ajatuksen blogissaan seuraavasti:
“Meidän (KNL:ssä) ei pidä politiikan teossamme ja kannanotoissamme ajautua marginaaliin, joka kiinnostaa vain pientä osaa nuorista ja aiheuttaa sen, ettei meitä oteta tosissaan julkisessa keskustelussa. Tulevaisuudessa meidän ei tule olla pienpuolueen nuorisojärjestö, joka tyytyy 10 prosentin kannatukseen, vaan suuren puolueen vaikutusvaltainen nuorisojärjestö, jolla on sanottavaa, jota halutaan kuunnella.”
Jos näitä kahta virkettä tarkastelee analyyttisemmin, huomaa asioiden sotkeutuvan niissä molemmissa ja niiden muodostavan epäloogisen kokonaisuuden. Ensimmäisessä virkkeessä rinnastetaan marginaaliin ajautuminen (oletan kirjoittajan tässä marginaalilla tarkoittavan poliittista tai aatteellista marginaalia) ja se, että sanoma kiinnostaa vain pientä osaa nuorista. Tämä rinnastus on omituinen. Marginaaliaatteet ovat itse asiassa aina olleet nuorten keskuudessa hyvin suosittuja. Tämän osoittavat lähivuosien suomalaisessa politiikassa esimerkiksi Tony Halmeen ja Paavo Arhinmäen suosio nuorten keskuudessa. Samaisen virkkeen viimeisessä lauseessa kannetaan huolta vielä siitäkin, otetaanko meidät tosissaan julkisessa keskustelussa. Tällä puolestaan lienee paljon enemmän tekemistä yhtäältä viestinnällisten keinojen ja toisaalta käytettyjen argumenttien kuin aatteen äärimmäisyyden tai keskilinjaisuuden kanssa.
Sama epäjohdonmukaisuus jatkuu toisessa virkkeessä. Siinä asetetaan vastakkain kannatukseltaan 10 prosentin nuorisojärjestö ja nuorisojärjestö, “jolla on sanottavaa, jota halutaan kuunnella”. Ensinnä kiinnitettäköön huomiota tähän nuorisojärjestön “10 prosentin kannatukseen”. Missä mitataan poliittisten nuorisojärjestöjen kannatus? Ei missään. Poliittisten puolueiden kannatukset mitataan vaaleissa, ja poliittiset nuorisojärjestöt ovat vain osa puolueita. Lisäksi se, kuinka paljon jollakin taholla on kannatusta, ei ole mitenkään automaattisesti yhteydessä siihen, paljonko tuolla taholla on vaikutusvaltaa tai kiinnostavaa sanottavaa.
Iskulauseilla ja poliittisilla hokemilla voi tehdä politiikkaa, mutta vain lyhyellä tähtäimellä. Todellinen poliittinen vaikuttaminen vaatii perusteellisempaa ja analyyttisempaa otetta käsillä oleviin ongelmiin ja kysymyksiin. Pyrin seuraavassa käsittelemään tähän “15 vai 50 prosentin kannatus” -dilemmaan liittyviä keskeisiä ulottuvuuksia ja KNL:n suhdetta niihin.
Ensiksi on huomattava, että poliittisen suosion tavoittelu ei ole suoraviivaista. Valitettavan monet politiikan kokeneetkin toimijat ajattelevat äänestäjien poliittisten näkemysten sijoittuvan Gaussin käyrälle samaan tapaan kuin sellaiset suureet kuten ihmisten pituus, älykkyys jne. Tämä antaa käsitteestä kuitenkin aivan liian yksinkertaistetun kuvan, niin yksinkertaistetun, että se kohtalokkaasti vääristää kokonaiskuvaa. Ensinnäkään poliittisia näkemyksiä ei ylipäätään voida asettaa millekään yksiulotteiselle janalle, jossa sitten kannatusta osuisi tiettyyn kohtaan enemmän kuin toiseen. Poliittisia ulottuvuuksia on muitakin kuin vasemmisto-oikeisto-akseli. Toisekseen poliittista spektriä sotkevat käsitesekaannukset. Ihmiset tarkoittavat esimerkiksi oikeistolaisuudella ja vasemmistolaisuudella kovasti moninaisia ja toisistaan poikkeavia asioita. Lopullisesti paletin sotkee se, että huomattava osa ihmisistä ei ole kiinnostunut poliittisaatteellisista jatkumoista lainkaan eikä osaa asettaa itseään mihinkään kohtaan millään jatkumolla. Näitä ihmisiä saattaa kiinnostaa politiikka, mutta vain yksittäisten kysymysten, ei laajempien yhteiskunnallisten aatekokonaisuuksien kautta.
Seuraava välttämätön havainto on se, ettei äänestäjien poliittisten mielipiteiden jakauma ole muuttumaton suure, vaikka se kuinka pakotettaisiin Gaussin käyrälle. Vaikka oletetussa keskikohdassa olisikin aina eniten äänestäjiä, tuon keskikohdan sijainti muuttuu. Niitä nykyisiä poliittisia liikkeitä, joita nykyään pidämme ääriliikkeinä, olisi saatettu pitää hyvinkin maltillisina liikkeinä radikaaleilla 1930- tai 1960-luvuilla. Lisäksi voitaneen varsin kiistattomasti osoittaa, että poliittinen atmosfääri oli oikeistolaisempi sotia edeltäneinä kuin sitä seuranneina vuosikymmeninä ja että vastaavasti nykyinen Suomi on oikeistolaisempi kuin Suomi muutamia vuosikymmeniä sitten.
Väitänkin, että suhtautuminen tähän oletettuun poliittisten mielipiteiden normaalijakaumaan on yksi keskeisimmistä välineistä, joilla voidaan erottaa näkemykselliset yhteiskunnalliset ajattelijat vaalimannekiineista. Jälkimmäisille on ominaista pyrkimys poliittisten mielipiteiden oletettuun keskikohtaan, jossa lienee eniten äänestäjiä. He muokkaavat näkemyksiään siis sen mukaisiksi, minkä arvelevat äänestäjiä miellyttävän. Siis toisin sanoen puhuvat sitä, mitä kuulijat haluavat kuulla.
Näkemyksellisemmät yhteiskunnalliset ajattelijat ja poliitikot puolestaan muodostavat poliittisen ajattelunsa piittaamatta siitä, miten julkinen mielipide kulloinkin on sattunut asettumaan. Siis älyllisesti rehellisellä, arvolähtöisellä ja eettisesti kestävällä tavalla. Tämän jälkeen tälle näkemykselle pyritään hankkimaan yleinen hyväksyttävyys perustelemalla näkemystä äänestäjille. Mikäli äänestäjät vakuuttuvat sanomasta, muokkaa poliittinen keskustelu vähitellen myös yleistä poliittista ilmapiiriä ja asenneilmastoa.
Kokoomuksen pitää toki puolueena pärjätä vaaleissa lunastaakseen valta-asemansa. Tällöin se joutuu usein liudentamaan poliittista sanomaansa ja välttämään vaikeita puheenaiheita. Mutta KNL:n tehtävä on olla puoluetta kaksi askelta edellä, kuten puhkikulunut sanonta kuuluu. Ja se voi olla edellä puoluetta vain olemalla sitä edellä nimenomaan politiikan sisältökysymyksissä. Tämä tarkoittaa sitä, että uskalletaan puhua myös sellaisista vaikeista ja kipeistä kysymyksistä, joista on välttämätöntä puhua mutta joista muut eivät suosion menettämisen pelossa uskalla puhua. Kun KNL aikoinaan ensimmäisenä uskalsi puhua Suomen EU-jäsenyyden puolesta, oli se poliittisesti epäkorrekti ja ennenkuulumaton vaatimus. Mutta tällä rohkeudellaan KNL muokkasi julkista keskustelua ja yleistä mielipidettä ja oli tasoittamassa tietä nykyisin valtaosin itsestään selvänä hyväksytylle jäsenyydelle.
Sivuhuomautuksena tähän voidaan todeta, ettei kaikille kokoomusnuorillekaan silti tunnu olevan selvää, mitä “kaksi askelta edellä” oleminen oikein tarkoittaa. Esimerkiksi vastaehdokkaani kirjoitti taannoin blogissaan seuraavasti: “Tavoiteohjelmamme on hyvä poliittinen asiakirja, mutta jotta se selkeytyy myös muille, se tulee tärkeän paperin lisäksi pukea houkuttelevampaan muotoon. (—) Mikä olisikaan sen parempi tapa näyttää, että Kokoomusnuoret ovat taas kaksi askelta edellä?”. Toteanpahan vain, että aika moni muu tapa olisi parempi näyttää oma edistyksellisyytemme. Yhdenkään paperin muoto ei voi olla mittana edistyksellisyydelle – mittarin on oltava vain ja ainoastaan politiikan sisältö ja tuon sisällön syvyys.
Mitä meidän tulisi siis tästä kaikesta ajatella?
Ensinnäkin, kannatuksen maksimointi ja “kaksi askelta edellä” oleminen harvoin kulkevat käsi kädessä. Toisekseen: varsinkaan, kun KNL ei missään mittauta kannatustaan, on KNL:n paljon perustellumpaa keskittyä jälkimmäiseen, siis poliittisten sisältöjen hiomiseen ja huolen kantamiseen huomisen ja vähän ylihuomisenkin politiikasta.
Ja lisäksi: on lyhytnäköistä tavoitella kansansuosiota välttämällä niitä vaikeita kysymyksiä, joista puhuminen voisi laskea kannatusta tällä hetkellä. Asioista rohkeasti puhumalla voidaan vaikuttaa myös tulevaisuuden kannatukseen. KNL:n rohkea avaus Suomen EU-jäsenyydestä vuonna 1990, Neuvostoliiton vielä ollessa olemassa, oli varmasti omana aikanaan poliittisesti hyvin epäkorrekti. Ehkä joku tuolloin totesi, että KNL ajoi tuollaisilla äärimmäisillä vaatimuksillaan itseään marginaaliin. Mutta tänä päivänä jo varhain kokoomukseen iskostettu pro-eurooppalainen henki kantaa kokoomusta edelleen ja tekee itseoikeutetusti kokoomuksesta Suomen johtavan Eurooppa-puolueen.
Mutta jotta KNL voisi olla vastaisuudessakin edelläkävijä nimenomaan poliittisesti, vaaditaan rohkeutta. Pitää uskaltaa puhua myös vaikeista asioista pelkäämättä sitä, että joku poliittinen konformisti pääsee motkottamaan KNL:n mahdollisesta marginalisoitumisesta.
Lissabonin sopimus askel oikeaan suuntaan - mutta kovin lyhyt sellainen
sunnuntai 04. lokakuu 2009
Kommentit
0Irlantilaiset hyväksyivät kansanäänestyksessä Euroopan unionin aiempia perussopimuksia muuttavan Lissabonin sopimuksen. Päätös oli odotettu ja toivottu; koko 2000-luvun alun kestäneet ponnistelut Unionin valtarakenteiden tehostamiseksi ja rationalisoimiseksi näyttävät vihdoin ottavan edes hieman askeleita eteenpäin.
Kylmä totuus on kuitenkin se, ettei Lissabonin sopimuksen hyväksyminen anna kovinkaan paljon aihetta henkseleiden paukuttelemiseen. Euroopan integraatio etenee tuskaisen hitaasti, ja erityisen hitaasti niillä aloilla, joilla integraation syventäminen olisi erityisen tärkeää. Lissabonin sopimus on ehdottomasti askel parempaan suuntaan, mutta askeleena se on kovin lyhyt.
Määräenemmistöpäätösten lisääminen tekee Unionille hyvää, kun päätöksenteko käy joustavammaksi eivätkä yksittäiset jäsenvaltiot pysty yksimielisyysvaatimuksen vuoksi jarruttamaan päätöksentekoa. Silti Lissabonin sopimusta on vesitetty monella kompromissilla ja poikkeussäännöllä, jotka antavat tietyille valtioille erivapauksia tietyissä kysymyksissä.
Myös Eurooppa-neuvoston pysyvän puheenjohtajan eli EU:n presidentin ja ns. Euroopan ulkoministerin tehtävien perustaminen ovat kaivattuja institutionaalisia uudistuksia ja askeleita Euroopan laajuiseen yhteiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan. Tosiasiassa sekä presidentin että ulkoministerin toimivalta on kuitenkin hyvin kapea. Niin kauan kuin Unionille luodaan uusia instituutioita uudistamatta samalla jäsenvaltioiden ja Unionin keskinäistä suhdetta, jäävät uudistukset kovin vaillinaisiksi.
Pessimistisimmät ovat jo ennustaneet, että koko Euroopan unioni kaatuisi lähivuosina kykenemättömyyteensä uudistua. Toivottavasti Lissabonin sopimuksen hyväksyminen vie nyt pohjaa tällaisilta spekulaatioilta, mutta aivan tuulesta temmattuja nämä ennusteet eivät ole. Uudistuminen on ollut yhä hitaampaa ja moniaalla negatiivinen asennoituminen Unioniin ja integraatioon on lisääntynyt voimakkaastikin.
Monien mielestä ongelman ydin on se, että kansalaiset eivät ymmärrä EU-asioita ja mielenosoittavat siksi äänestämällä EU-vastaisia protestipuolueita vaaleissa tai EU-sopimusten hyväksymistä vastaan kansanäänestyksissä. Minun mielestäni paljon suurempi ongelma on se, että eurooppalaisilta poliitikoilta ja hallituksilta puuttuu näkemystä ja intoa Euroopan eteenpäinviemiseksi. Yhä harvemmin olemme saaneet nähdä aidosti Euroopan asiaan sitoutuneita johtajia Euroopassa. Kun EU-asiat tuntuvat olevan useille kansallisvaltioiden päättäjille vain pakkopullaa, on luonnollista, että kansalaisten on vaikeaa Unionin tarpeellisuudesta vakuuttua.
Yhä useammin soisin poliittisten päättäjien Euroopassa palaavan peruskysymysten äärelle koskien Unionia: miksi EU on olemassa ja mihin sitä tarvitaan?
Omasta mielestäni on selvää, ettei tarve Euroopan unionin olemassaololle johdu niinkään Euroopasta itsestään kuin sitä ympäröivästä maailmasta. Kaukana ovat ne ajat, jolloin isot eurooppalaiset kansallisvaltiot olivat kaikki niin suvereeneja suurvaltoja, että ne pystyivät kukin alistamaan valtaansa valtavia alueita ympäri maailman. Tilanne on viimeistään toisen maailmansodan jälkeen ollut aivan toinen. Yhdysvallat, Venäjä tai Kiina ovat nykyisin sen kokoluokan suurvaltoja, ettei eurooppalaisilla kansallisvaltioilla ole mitään mahdollisuuksia menestyksellisesti yksin kilpailla niiden kanssa.
Maailmanpoliittinen tilanne on siis sellainen, että mikäli ylipäätään haluamme eurooppalaisen äänen kuuluvan, on eurooppalaisten opittava puhumaan yhdellä suulla. Emme valitse sen välillä, käyttävätkö valtaa eurooppalaiset kansallisvaltiot vai yhtenäinen Unioni. Valinta on sen välillä, käyttääkö valtaa Unioni, jonka päätöksentekoon me itse saamme osallistua, vai Euroopan ulkopuoliset suurvallat, joiden päätöksentekoon emme saa osallistua. EU:n hajoaminen merkitsisi esimerkiksi Itä-Euroopassa – ja myös Suomessa – aktiivista suurvaltapolitiikkaa harjoittavan Venäjän vaikutusvallan kasvua, ei suinkaan oman itsemääräämisoikeutemme voimistumista. Näiden realiteettien valossa on minulle aivan itsestään selvää, että suhtaudun Euroopan yhdentymiseen erittäin myönteisesti.
Kuitenkaan sen, että tunnustamme Euroopan unionin olemassaolon tarpeen ja välttämättömyyden, ei pitäisi johtaa meitä kritiikittömyyteen Unionin suhteen. Unioni näpertelee usein toisarvoisten asioiden parissa samaan aikaan, kun monet keskeiset ja välttämättömät uudistukset eivät tunnu etenevän lainkaan. Vastaavasti kuitenkin on todettava, etteivät EU:n nykyiset ongelmat saisi johtaa meitä suhtautumaan kielteisesti koko Unioniin ja integraatioprosessiin sinänsä. Unionin uudistamisessa on valtavasti haasteita, mutta kansainvälispoliittisen tilanteen synnyttämä tarve yhdentymiselle ei silti häviä mihinkään.
Ehkä kaikkein keskeisin ongelma Unionilla on sen kyvyttömyys harjoittaa yhtenäistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Talouspolitiikan puolella on onnistuttu paremmin; yhtenäisen sisämarkkina-alueen muodostaminen ja yhteinen sisämarkkinalainsäädäntö ovat parantaneet olennaisesti Euroopan taloudellista kilpailukykyä ja lisänneet vaurauttamme ja hyvinvointiamme. Yhtenäisen ulkopolitiikan harjoittamiseen meillä ei kuitenkaan ole edes kunnollisia instituutioita.
Lissabonin sopimus sentään tuo meille ns. EU-presidentin ja EU:n ulkoministerin, mutta tosiasiassa tämä ei vielä ratkaise paljon mitään. Niin kauan kuin jäsenvaltiot eivät luovuta ulkosuhteisiinsa liittyvää suvereniteettiaan millään tavoin Unionille, niin kauan EU:n yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka pysyy käytännössä kuolleena kirjaimena paperilla.
Toivoisinkin, että eurooppalaisilla johtajilla olisi rohkeutta kyseenalaistaa se, tuleeko ulkosuhteiden hoidon ylipäätään EU:ssa kuulua kansallisen päätäntävallan piiriin. Jos Unionin synnyn ja olemassaolon primääri aiheuttaja ja oikeuttaja on Euroopan taloudellisen kilpailukyvyn ja ulkopoliittisen vaikutusvallan turvaaminen muuttuneessa maailmanpoliittisessa tilanteessa, eikö silloin integraation painopisteenkin tulisi olla juuri näillä aloilla?
Syytä olisi miettiä, millaiset liittovaltion kaltaiset valtiolliset rakennelmat ovat yleensä onnistuneet. Hyvä vertailukohta on Yhdysvallat: osavaltioilla ei ole itsenäistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa, vaan niistä päätetään liittovaltiotasolla. Vastaavasti osavaltioilla on laaja itsehallinto omiin sisäisiin asioihinsa, kunhan liittovaltion perustuslakia ei rikota. Kärjistäen voisi sanoa, että nykyisellään Euroopan unioni toimii juuri päinvastoin: ulkopolitiikka on jäänyt jäsenvaltioiden hoidettavaksi, kun taas unionitasolla näperrellään monien sellaisten kysymysten parissa, jotka voisivat paljon paremmin tulla hoidetuiksi kansallisella tasolla.
Päivä, jota ei koskaan tullut
lauantai 03. lokakuu 2009
Kommentit
0Jos isä eläisi, hän täyttäisi tänään 50 vuotta. Mutta isä ei enää elä. Hän menehtyi melanoomaan kaksi ja puoli vuotta sitten. Kaikki tapahtui nopeasti ja yllättäen; vaikka syövästä oli tiedetty jo pitkään, oli se säilynyt oireettomana lähes loppuun asti. Viimeisten kolmen kuukauden aikana isän terveys romahti nopeasti. Niin nopeasti, ettei koko asiaa kyennyt kunnolla edes käsittämään, ennen kuin kaikki oli jo ohi.
Jäi sitten hyvä onnittelupuhe pitämättä. Olimme nimittäin sellaisen suunnitelleet siskoni Saaran kanssa jo kymmenen vuotta sitten. Isällä oli vaivautunut suhde omaan vanhenemiseensa, ja hän pyrki esittämään itsensä nuorempana ja nuorekkaampana kuin mitä oikeastaan olikaan. Kun siskoni kanssa kiusoittelimme häntä hänen ikääntymisestään hänen 40-vuotissyntymäpäiviensä alla, yritti isä selitellä, että kolmekymppiset ja nelikymppiset olivat oikeastaan samaa ikäluokkaa. Vastaavasti isä väitti, että viisi- ja kuusikymppiset olisivat “samaa klönttiä”.
Kun isä tuon lausahduksen sanoi, tiesimme Saaran kanssa nokkelina lapsina heti, että pääsisimme vielä kiusoittelemaan isää siitä. Kymmenen vuoden päästä, isän 50-vuotisjuhlilla, pääsisimme hänen omiin sanoihinsa vedoten julistamaan hänet kuuluvaksi “samaan klönttiin” kuusikymppisten kanssa. Saara kirjoitti isän lauseen paperille niin kauan kuin se oli vielä sanatarkasti mielessämme, ja laittoi paperin talteen pöydänlaatikkoonsa. Asia ei päässyt unohtumaan.
Näin jälkikäteen tuntuu siltä, että isän 50-vuotispäivästä puhuttiin ja sitä ajateltiin liiankin paljon. Sekä isä itse että me lapset. Isä ei pohjimmiltaan hyväksynyt vanhenemistaan, ja olisi mieluiten ollut aina se parikymppinen urheilijapoika. Nuorekkuus ja hyväkuntoisuus piti aina todistaa jotenkin, vähintäänkin yli puistonpenkkien hyppimällä tai näyttävillä voimailuharjoituksilla. Ajatus viisikymppisistä häiritsi isää erityisesti; siinä oli jotenkin liikaa vuosia, jotta hän olisi voinut enää todistaa itselleen olevansa vieläkin nuori. Hän puhui aiheesta usein ja tuskaili sen kanssa. Hän mietti sitäkin, missä noin isoja juhlallisuuksia voisi edes viettää.
Pohdinnat osoittautuivat yhtä turhiksi kuin nokkelien lasten onnittelupuhesuunnitelmatkin. Isä poistui hyvissä ajoin ennen viisikymppisiään eikä jäänyt niitä juhlistamaan. Tosin ikuista nuoruuttaankaan hän ei saanut säilyttää, vaan koki kaikki vanhuuden vaivat ja kärsimykset katkeralla tavalla pikakelattuina viimeisten kolmen kuukautensa aikana.
Näinhän ei tietenkään pitänyt eikä voinut käydä. Minä ja Saara pidimme sitä yksinkertaisesti mahdottomana, miltei loppuun saakka. Olimme molemmat sitä mieltä, että olimme ehtineet lapsuudessamme jo kohdata niin paljon pahaa, että enempää ei yksinkertaisesti enää voisi kohdallemme sattua. Salama ei iskisi kahta kertaa samaan puuhun. Kun äiti oli tuhonnut itsensä tolkuttomilla määrillä vaarallisia psyykelääkkeitä, ei meille enää voisi käydä mitään. Isähän oli kunnollinen ja tunnollinen ja huolehti terveydestään. Mutta silti salama löysi jälleen saman puun, ja isä kuoli.
Tänään on sitten vihdoin tuo päivä, jona isän oli määrä täyttää 50 vuotta. Päivän ollessa sopivasti lauantai, sitä varmasti myös juhlittaisiin juuri tänään. Ehkäpä isän työpaikan Tieteellisten Seurain Valtuuskunnan tiloissa, kuten isä suunnitteli. Paikalla olisi varmasti joukko suomalaisen tiedemaailman huippuja, jotka arvostivat ja pitivät työtoveristaan kovasti. Onnittelupuheita riittäisi, mutta minun ja Saaran puhe olisi silti varmasti niistä hauskin. Meidän ei tarvitsisi muiden vieraiden tapaan toistella sitä, kuinka merkittävä suomalainen tiedevaikuttaja oli nyt tullut arvokkaaseen ikään, vaan voisimme kiusoitella isää hänen henkilökohtaisesta heikkoudestaan – hänen haluttomuudestaan ikääntyä.
Mutta asiat kävivätkin toisin, ja kaikki tehdyt suunnitelmat olivat turhia. Ehkäpä elämässä tulisi ylipäätään välttää liian yksityiskohtaisten tulevaisuudensuunnitelmien tekemistä ja elää enemmän hetki kerrallaan. Jokaiselle päivälle taitavat sittenkin riittää sen omat murheet ja ilot. Odotetun ja paljon suunnitellun päivän koittaminen tilanteessa, jossa tehdyistä suunnitelmista ei ole mitään hyötyä, herättää paljon ajatuksia. Sellaisiakin, joita ei oikein sanallisesti pysty ilmaisemaan. Tai edes juuri tiedollisesti käsittelemään.
Kaikesta huolimatta: Hyvää syntymäpäivää, isä. Vietä hyvät ja hauskat juhlat siellä jossain ajan ja tilan toisella puolen. Olet nyt varmaan “samaa klönttiä” useiden jo aikaa sitten menneiden sukupolvien kanssa, kuten vähän uhittelitkin, mutta ehkä olet myös saavuttanut tavoittelemasi ikuisen nuoruuden. Sellaisena ainakin säilyt meidän muistoissamme ikuisesti; aina valmiina vääntämään kättä ja ottamaan punnerruskisan, jos joku arveli sinun tulleen vanhaksi. Tai loikkaamaan sen puistonpenkin ylitse.
Hyvää syntymäpäivää, isä.
Ostettu vaalitulos
torstai 24. syyskuu 2009
Kommentit
8Sosialidemokraattien puheenjohtajan Jutta Urpilaisen mukaan sittemmin konkurssiin menneen Nova Groupin antama rahallinen vaalituki suurille oikeistopuolueille vaikutti viime eduskuntavaalien tulokseen. Urpilaisen mukaan Novan antama vaalituki oli “niin mittavaa”, että se osaltaan vaikutti porvarihallituksen muodostamiseen.
Annetun vaalituen vaikutusta äänestystulokseen on tietenkin vaikea verifioida, mutta oletetaan Urpilaisen mieliksi, että rahallisella vaalituella on merkitystä vaalien tulokseen. Lienee kuitenkin selvää, että tällöin kaikella rahoituksella on yhtäläisesti vaikutusta vaalitulokseen, eikä vaalitulokseen vaikuta yhden lahjoittajan antama tuki enemmän kuin toisen.
Suoritetaanpa siis muutamia laskelmia, jotta saisimme selville, kuinka mittavaa ja merkityksellistä entisen Nova Groupin antama tuki kokoomuksen kannalta todella oli.
Useita oikeistopuolueiden eduskuntavaaliehdokkaita rahoittanut Kehittyvien maakuntien Suomi -yhdistys sai Nova Groupin toimitusjohtajalta Tapani Yli-Saunamäeltä 145 000 euroa. Summa on 36% kaikista KMS:n lahjoituksista. KMS tuki kaikkiaan kolmeatoista kokoomuslaista ehdokasta (+ Merikukka Forsiusta, joka myöhemmin loikkasi kokoomukseen mutta joka vaalien aikaan oli vielä vihreiden listoilla). Nämä ehdokkaat ja heidän saamiensa lahjoitusten suuruudet olivat seuraavat:
Juha Hakola 5 000 €
Jyri Häkämies 10 000 €
Ilkka Kanerva 10 000 €
Jyrki Katainen 10 000 €
Sampsa Kataja 5 000 €
Jari Koskinen 5 000 €
Suvi Linden 5 000 €
Sauli Niinistö 10 000 €
Pekka Ravi 10 000 €
Paula Risikko 5 000 €
Petri Salo 10 000 €
Marja Tiura 20 000 €
Henna Virkkunen 5 000 €
KMS tuki siis kokoomuslaisia ehdokkaita kaikkiaan 105 000 eurolla. Tästä Novan laskennallinen osuus on 0,36 × 105 000e = 37 800e.
KMS:n tukemien kokoomuslaisten ehdokkaiden vaalibudjetit olivat kokonaisuudessaan seuraavan suuruiset:
Juha Hakola 49 146 €
Jyri Häkämies 46 645,30 €
Ilkka Kanerva 72 123 €
Jyrki Katainen 41 000 €
Sampsa Kataja 72 200 €
Jari Koskinen 26 674,15 €
Suvi Linden 52 997,90 €
Sauli Niinistö 117 287 €
Pekka Ravi 46 950 €
Paula Risikko 41 752,94 €
Petri Salo 63 216 €
Marja Tiura 50 056 €
Henna Virkkunen 36 200 €
KMS:n tukemien kokoomuslaisten ehdokkaiden vaalikampanjoiden kokonaiskulut olivat siis yhteensä 716 248,24 euroa. Novan osuus tästä rahoituksesta oli 37 800e / 716 248,24e = 0,0528 (n.) = 5,28%. Novan tukemien kokoomusehdokkaiden vaalibudjeteista Novan rahoituksen osuus oli siis keskimäärin 5,28 prosenttia. Onko tämä tuki todella niin mittavaa, että voidaan puhua “ostetusta vaalituloksesta”, kuten monet kommentaattorit ovat tehneet?
Jatketaanpa kuitenkin laskelmien tekemistä, jotta voisimme numeeristen faktojen perusteella arvioida Urpilaisen väitettä siitä, että Nova Groupin vaalituki olisi vaikuttanut vaalitulokseen ja jopa hallituspohjaan. Tällöin ei voida kuitenkaan pitäytyä pelkästään niissä laskelmissa, jotka koskevat Nova-tuen suuruutta sitä saaneiden ehdokkaiden vaalibudjeteissa, vaan on otettava huomioon puolueiden ja ehdokkaiden käymien kampanjoiden mittakaava kokonaisuudessaan.
Kokoomuksen vaalibudjetti puolueena eduskuntavaaleissa 2007 oli n. 900 000 euroa. Läpipäässeiden kokoomusedustajien vaalibudjetit olivat keskimäärin 49 278 €/edustaja. Oletetaan, että kokoomuslaisen eduskuntavaaliehdokkaan keskimääräinen vaalibudjetti oli 25 000 euroa. Tätä ei voida tarkasti tietää, sillä valitsematta jääneet ehdokkaat eivät ole tehneet vaalirahoitusilmoituksia, mutta todennäköisesti tämä arvio keskimääräisistä kampanjakuluista on pikemminkin alimitoitettu kuin liioiteltu.
Mikäli voimme pitää keskimääräistä 25 000 euron kampanjabudjettia eduskuntavaaleissa uskottavana kokoomuslaisten ehdokkaiden keskuudessa, tällöin kokoomuksen 199 kansanedustajaehdokasta olisi käyttänyt omiin vaalikampanjoihinsa rahaa yhteensä 199 × 25 000 euroa eli 4 975 000 euroa. Kun laskee tähän puolueen vaalibudjetin 900 000 euroa, saadaan kokoomuksen eduskuntavaalikampanjan kokonaissumman arvioksi 4 975 000 € + 900 000 € = 5 875 000 €.
Kokoomuksen eduskuntavaalikampanjasta Nova-rahoituksen osuus on näin ollen arviolta 37 800 € / 5 875 000 € = 0,00643 (n.) eli 6,43 promillea. Lienee selvää, ettei 6,43 promillen suuruinen osuus kampanjan kokonaiskuluista ole millään merkitsevällä tavalla voinut vaikuttaa sen enempää vaalitulokseen kuin hallituspohjaankaan.
Politiikkahan on tunnetusti sitä miltä näyttää, ja tällä hetkellä se näyttää ulospäin kovin huonolta. Toivoisin kuitenkin kovasti, että edes joskus vastuullisessa asemassa olevat ihmiset – niin poliitikot kuin tiedotusvälineidenkin edustajat – vaivautuisivat ottamaan selvää myös faktoista. Usein se toki vaatisi vähän enemmän vaivannäköä kuin pelkästään iltapäivälehtien lööppien lukemista, ja toisinaan vähän laskupäätäkin. Mutta vaivannäkö kyllä kannattaisi.
Jumalaa tuskin on olemassa
perjantai 18. syyskuu 2009
Kommentit
5Tai sitten on. Kysymys ei ole poliittinen, eikä siitä sellaista pidä tehdäkään. Vastauksen etsiminen tällaisiin perustavanlaatuisiin ontologisiin kysymyksiin jääköön kunkin yksilön omaksi pohdittavaksi.
Yhteiskunnalliseksi kysymykseksi tämä aihe nousee silti väkisinkin silloin, kun keskustellaan siitä, millaisia uskonnollisia tai uskontoa koskevia väitteitä saa tai ei saa julkisuudessa esittää. Tällöin kysymys on sananvapaudesta ja siitä, mihin sananvapauden rajat tulisi vetää.
Kesällä Vapaa-ajattelijat ja Humanistiliitto järjestivät ulkomainoskampanjan, jonka iskulauseena oli “Jumalaa tuskin on olemassa. Lopeta siis murehtiminen ja nauti elämästäsi.” Kampanja ei ollut suomalaisten omaa keksintöä, vaan samanlainen kampanja on toteutettu useassa Euroopan maassa. Alkujaan kyseinen ulkomainoskampanja lähti liikkeelle Lontoosta, jossa paikalliset ateistit ideoivat kampanjan. Muutaman viikon ajan tuo iskulause näkyi myös helsinkiläisten bussien kyljissä.
Monet kokivat ateistien mainoskampanjan loukkaavaksi. Oli niitä, joiden mielestä tällainen julkinen kampanja loukkasi heidän uskonnollisia tunteitaan. Oli myös niitä, jotka kampanjan aikana boikotoivat kyseisiä busseja. Kampanjasta tehtiin kantelu myös mainonnan eettiselle neuvostolle, joka tosin ei pitänyt kampanjaa hyvän tavan vastaisena.
Itse totean ensi alkuun, että mielestäni ateistien kampanja oli mauton. Lisäksi minun oli vaikea ymmärtää, miksi kukaan laittoi rahaa tällaiseen oman uskonnollisen – tai uskonnottoman – vakaumuksensa julistamiseen. Mutta se, että jokin on jonkun mielestä mautonta, ei mielestäni voi olla peruste sen julkisen ilmaisemisen kieltämiselle. Vaikka minun oli vaikea ymmärtää, miksi järjestäytyneet intomieliset ateistit halusivat tällaisen kampanjan tehdä, puolustan silti ehdottomasti heidän oikeuttaan sanoa julkisesti mielipiteensä – myös julkisen ulkomainoskampanjan muodossa.
Sananvapauden kannalta vielä mielenkiintoisempi tapaus oli viime viikolla, kun helsinkiläinen kaupunginvaltuutettu Jussi Halla-aho tuomittiin sakkoihin uskonrauhan häirinnästä. Tuomio perustui Halla-ahon blogitekstiin, jossa tämä oli todennut lapsimorsiamen ottaneen islamin profeetan Muhammedin olleen pedofiili ja sanonut islamia pedofiiliuskonnoksi.
Itse katson, että sananvapaus on vapaan länsimaisen yhteiskunnan ehkä tärkein kulmakivi. Se on myös älyllisen, uteliaan ja totuudenjanoisen kulttuurin ja tieteen ensimmäinen edellytys. Jos jokin väite on järjetön, se voidaan sananvapauden vallitessa myös järjellisin argumentein kumota. Kohti älyllistä pimeyttä aletaan kuitenkin kulkea silloin, kun aletaan laatia listoja niistä asioista, joita ei saa sanoa. Tällöin käytännössä kielletään rationaalisen argumentaation mahdollisuus tietyistä asioista. Tämä aivan riippumatta siitä, millaisin argumentein kielletyt asiat listataan.
“Uskonrauhan häirintä” on muutenkin ongelmallinen käsite. Jos Halla-aho olisi käynyt moskeijassa häiritsemässä rukoushetkeä ja kertomassa näkemyksiään islamista, ymmärtäisin tuomion. Mutta Halla-aho kertoi näkemyksistään vain blogissaan. Joka kokee Halla-ahon loukkaavan teksteillään hänen uskonrauhaansa, voi jättää lukematta Halla-ahon blogia. Länsimaiset vapaudet mahdollistavat myös tämän. On kuitenkin kohtuutonta, mikäli Halla-ahon sanomisia halutaan suitsia vain sillä perusteella, että joku muslimi mahdollisesti saattaa kuulla niistä ja mahdollisesti niistä loukkaantua.
Ongelmallinen on myös loukkaantumisen käsite ylipäätään sananvapauden rajoittajana, sillä se, mistä kukakin loukkaantuu, on puhtaasti subjektiivinen asia. Halutaanko uskonnollisten tunteiden loukkaamista jostain syystä suojella lainsäädännöllä tiukemmin kuin muiden vakaumusten loukkaamista? Jos perustaisin uuden uskonnon, kirjoittaisin sille pyhän kirjan ja saisin uuden uskontoni rekisteröityä, voisinko menestyksellisesti käräjöidä kaikkia sellaisia ilmiöitä vastaan, jotka jollain tavalla mielestäni loukkaisivat uutta uskontoani? Toivottavasti en.
Entäpä sitten poliittisten vakaumusten loukkaamiset? Tiukan linjan feministi saattaa kokea seksistisen katumainoksen loukkaavana. Pitäisikö asiaan puuttua? Pienemmistäkin asioista ihmiset löytävät loukkaantumisten aiheita, eikä näitä loukkaantumisen tunteita voida yleensä perustella yhtään sen rationaalisemmin kuin uskonnollisiin kysymyksiin liittyviä mielen pahoittamisiakaan.
Teesini on se, että ihmisten suojeleminen mielipahalta ei voi eikä saa olla sananvapauden rajoite läntisessä yhteiskunnassa – pois lukien ne tapaukset, joissa loukataan selvästi jonkun tietyn ihmisen oikeutta omaan yksityisyyteensä. Mutta julkisuudessa saakoon kuka tahansa julistaa Jumalan olevan olemassa tai olevan olematta olemassa. Niin ikään soisin voitavan vapaasti kritisoida eri uskontojen piirteitä. Mikäli kritiikki on perusteetonta, se voidaan asia-argumentein kumota. Sensuuria ei tarvita.
