Blogi

Vihapuhetta
tiistai 02. elokuu 2011
9

Norjan traagisten tapahtumien jälkeen lukuisat merkittävät vaikuttajat ovat vaatineet puuttumista Suomessa kuulemma vallitsevaan vihan ilmapiiriin sekä sitä lietsovaan vihakirjoitteluun ja vihapuheeseen. Erityisesti syyttävät sormet on osoitettu pahaa ja arvaamatonta internetiä kohtaan. Nimimerkillä kirjoittaminen on haluttu kieltää ja “vihakirjoitukset” kriminalisoida.

Logiikka näissä syytöksissä kulkee siten, että jos netissä joku kirjoittaa ikävään sävyyn esimerkiksi jostain ihmisryhmästä, luo se vihan ilmapiiriä, joka voi yllyttää hulluja epätoivoisiin tekoihin. Ja “vihapuheesta” huolestuneet kansalaispiirit vaativat tällöin myös kyseisiä nettikirjoittajia tilille näiden hullujen teoista.

Minusta on ällistyttävää, että laaja joukko poliitikkoja aivan tosissaan hyökkää tällaisin argumentein internetin ja ylipäätään sananvapauden kimppuun. Ensinnäkin “vihan ilmapiiri” ja “vihapuhe” ovat käsitteinä niin epämääräisiä, ettei ajattelevan ihmisen luulisi käyttävän niitä yhteiskunnallisten ilmiöiden selittäjinä. Toisekseen luulisi jokaisen ymmärtävän, että hullu saattaa saada kimmokkeen mistä hyvänsä. Uutiset terrori-iskuista saattavat innostaa terroritekoihin, mutta en silti kieltäisi vapaata tiedonvälitystä.

Vaikuttaakin siltä, että puhe vihapuheesta on useimmille kauhistelijoilleen lähinnä veruke, jonka varjolla pyritään sensuroimaan tiettyjä poliittisia näkemyksiä pois verkosta ja yleisestä yhteiskunnallisesta keskustelusta. Lisäksi kauhistelijoilla ei tunnu olevan juuri käsitystä siitäkään, kuinka internet ylipäätään toimii ja kuinka sen käytön rajoittaminen olisi edes teknisesti mahdollista.

Minustakin maailma on pullollaan kirjoituksia ja puheita, joita henkilökohtaisesti pidän sopimattomina. Esimerkiksi toissakesäinen vapaa-ajattelijoiden ulkomainoskampanja oli minusta sopimaton. Myös monia muslimeja leimaavia nettikirjoituksia olen pitänyt hyvän maun vastaisina. Kuitenkaan se, että pidän henkilökohtaisesti jotakin sopimattomana, ei ole minusta millään muotoa hyväksyttävä peruste sensuurille.

Sananvapauteen tulee kuulua oikeus esittää myös sopimattomia ja epäkorrekteja mielipiteitä. Jos suuri osa ihmisistä jakaa näkemyksen esitettyjen mielipiteiden sopimattomuudesta, on henkilökohtainen häpeä kirjoittajalle sopiva rangaistus, ei suinkaan sensuuri tai sakkotuomio. Ihmisten asia ei ole rangaista toisiaan jumalanpilkasta; eiköhän Jumala itse huolehdi siitä, jos katsoo tarpeelliseksi.

Sananvapaus on ehdoton edellytys rationaaliselle yhteiskuntapolitiikalle. Kaikkien asioiden tulee olla julkisesti kyseenalaistettavissa, ja se edellyttää sananvapautta. Sananvapauden vallitessa mahdollistuu myös esitettyjen väitteiden kriittinen arviointi ja perusteettomien väitteiden kumoaminen. Mikäli sananvapautta lähdetään rajoittamaan joiltain osin, suljetaan tietyt asiat kriittisen tarkastelun ulkopuolelle; siis toisin sanoen järjen ja kritiikin ulottumattomiin. Sellainen on pelottavaa yhteiskunnallista kehitystä.

Kaikkien kysymysten tulee olla järjen valolla valaistavissa ja kyseenalaistettavissa. Mikäli jotain asiaa tarvitsee suojella sananvapaudelta, silloin kyseessä on todennäköisesti sellainen asia, joka ei päivänvaloa kestä. Ja sellaisista asioista aivan erityisesti täytyy voida keskustella kriittisesti ja vapaasti. Kokonaan toinen kysymys on sellaiset tekstit, joissa yllytetään laittomuuksiin, mutta sellaisia onkin jo vaikeampi löytää.

Etenkin vihreiden kannattaisi tarkkaan miettiä omaa asemaansa tässä keskustelussa. Jos Soinin pitää irtisanoutua perussuomalaisten “vihakirjoituksista”, niin sitten vihreät varmaan irtisanoutuvat ideologinsa Pentti Linkolan vieläkin vihaisemmista lausunnoista? Linkola on luonnehtinut natsismia erittäin hienoksi filosofiaksi, ja muitakin “vihapuheeksi” tulkittavia lausuntoja on luettavissa vaikkapa wikisitaateista.

Aikookohan vihreät siis johdonmukaisesti vaatia myös Linkolaa tilille “vihapuheistaan”? Minä ainakin sallisin sananvapauden myös Linkolalle. Ja Halla-aholle ihan yhtä lailla.


Pelko vaarantaa avoimen yhteiskunnan
torstai 28. heinäkuu 2011
42

Norjan pommi-iskun ja ampumajoukkomurhan toteuttanut Anders Behring Breivik ilmoitti manifestissaan, ettei eurooppalainen demokratia toimi. Hänelle vapaa yhteiskuntajärjestys ja länsimainen liberaali demokratia ovat ainoastaan kulttuurimarxismin oireita, joilta tulee hävittää pohja terrorilla ja uusien terrori-iskujen provosoimisella.

Demokratian, vapaan yhteiskuntajärjestyksen ja marxilaisuuden yhteydestä Breivik on tietysti aivan väärässä. Kommunismin isä Karl Marx halusi tuhota läntisen vapauden yhtä kiihkeästi kuin Breivik ja korvata sen työväenluokan diktatuurilla. Keinojen suhteenkin Marx oli samoilla linjoilla: tarvittiin väkivaltaista vallankumousta, ei lakiin perustuvaa demokraattista järjestystä.

Mutta tavoitteidensa toteuttamisen suhteen Breivik näyttäisi olevan onnistumassa kohtalaisen hyvin. Eurooppa on edelleen shokissa Norjan tapahtumien johdosta, mutta jo useiden päivien ajan Norjan tapahtumien varjolla on hyökätty monelta taholta yhteiskunnallisen vapauden kimppuun – juuri kuten Breivik toivoi. Vapauden puolustajat ovat olleet harvassa.

Ensiksi hyökättiin sanan-, mielipiteen- ja järjestäytymisvapauden kimppuun. Alettiin vaatia väärien mielipiteiden sensuroimista netistä, koska ne voivat kiihottaa hulluja tekemään hirmutekoja. Jopa Ihmisoikeusliiton pääsihteeri vaati sananvapauden rajoittamista. Lisäksi vaadittiin väärää mieltä olevien poliittisten ryhmien järjestäytymisvapauteen puuttumista ja jopa tällaisten ryhmien “lopettamista”. Tämän jälkeen alettiin vaatia jälleen kerran aselakien kiristämistä, kiinnittämättä huomiota siihen, että Norjan poikkeuksellisen tiukatkaan aselait eivät estäneet Breivikin hirmutekoa. Ja koska Breivikin pommi oli tehty lannoitteista, alettiin lopulta huutaa myös lannoitteiden myynnin rajoittamisen perään.

Siltä osin kuin Breivikin oli tarkoitus romuttaa vapaan yhteiskuntajärjestyksen perusteita, näyttäisi hän olevan pääsemässä tavoitteisiinsa.

Jotta yhteiskunta voisi olla avoin ja vapaa, se edellyttää yhteiskunnan jäseninä olevien yksilöiden välistä keskinäistä luottamusta. Luotamme siihen, että voimme yksilöinä vapaasti tehdä toistemme kanssa sopimuksia ja käydä kauppaa. Luotamme siihen, että riitatilanteessa lakiin perustuva yhteiskuntajärjestys turvaa oikeutemme. Luotamme siihen, etteivät vastaantulijat kadulla ole vihollisia, joita vastaan meidän täytyisi jatkuvasti puolustautua.

Tätä avoimen, vapaan yhteiskunnan edellytyksenä ja selkärankana olevaa luottamuksen tunnetta voidaan murtaa monella eri tavalla. Tämä on ollut myös yksi tärkeimmistä syistä, miksi olen suhtautunut kriittisesti liian nopeatahtiseen maahanmuuttoon ja ennen kaikkea monikulttuurisuuden asettamiseen yhteiskunnalliseksi tavoitteeksi. Jos väki ei puhu samaa kieltä, noudata samoja sääntöjä ja koe kuuluvansa yhteen, horjuu myöskin keskinäinen luottamus, vapaan yhteiskunnan edellytys. Silloin eri etniskulttuuriset ryhmät kääntyvät herkästi sisäänpäin ja lakkaavat kommunikoimasta toisten ryhmien kanssa.

Mutta yhteiskunnan etniskulttuurinen hajoaminen on vain yksi tekijä muiden joukossa, joka voi murtaa keskinäisen luottamuksen tunnetta. Vielä nopeammin ja tehokkaammin sitä voidaan murtaa ääriryhmien verisen terrorin kautta. Tähän Breivik pyrki. Mikäli yksilöt todella alkavat suojautua toisiaan vastaan tekemällä yhä tiukempia rajoituksia omaan henkilökohtaiseen vapauteensa, sitä paremmin Breivik onnistui tavoitteessaan.

Olen itse useaan otteeseen saarnannut länsimaisten arvojen ja oikeusjärjestyksen paremmuutta muihin tunnettuihin oikeus- ja arvojärjestelmiin nähden. Olen edelleen prikulleen samaa mieltä. Länsimainen edustuksellinen demokratia, vapaa markkinatalous ja laajat yksilönvapaudet ovat edelleen paras yhteiskunnallinen järjestelmä, jonka ihmiskunta tuntee. Uskon sillä olevan myös universaalia arvoa.

Myös Breivik väitti taistelevansa länsimaisuuden puolesta. Tämä osoittaa, ettei Breivik ollut millään tavalla sisäistänyt länsimaisuuden sisältöä. Breivik kuvitteli maailman nyrkkeilykehäksi, jossa länsimaiden yhtenä kamppailun osapuolena tulee olla vetämässä vastapuolta lättyyn niin lujaa kuin vain ikinä osaavat. Jos vastapuoli taistelee terrori-iskuin, niin Breivikin mielestä niihin tuli vastata myös terrorilla.

Vaikuttaisi siltä, että Breivikille länsimaisuudella ei ollut mitään universalistista arvoa. Hänelle se oli vain heimoaate muiden joukossa, joka kutsui tappelemaan muita heimoja vastaan – ja ensisijaisesti oman heimon “pettureita” vastaan.

Aidot länsimaiset arvot – demokratia, ihmisoikeudet, yksilönvapaudet, vapaa markkinatalous, rationaalinen ajattelu, sivistys – eivät kuitenkaan ole heimoaatteita. Ne osoittavat paremmuutensa kaikkinaisiin väkivaltaisiin heimoaatteisiin nähden juuri siksi, että niillä on universalistista arvoa sekä moraalisesti että utilitaristisesti.

Länsimaisuuden puolesta ei voi taistella terrorin asein menettämättä koko länsimaisuuden ideaa ja sivistyksemme perustavimpia kulmakiviä. Jos pyrimme voittamaan itämaisen despotismin taistelemalla sitä vastaan läntisellä despotismilla, varmistamme vain sen, että despotismi todella voittaa vapauden. Mikään etniskulttuurinen ulkomuoto ei sitä oikeuta eikä pyhitä.

Breivik oli itse pahin vihollinen kaikelle sille, minkä puolesta hän väitti taistelevansa. Hänen ajatusmaailmansa on samanlaista alhaista jihadismia kuin Lähi-idän terroriliikkeetkin, eikä näennäisen länsimainen pintakuorrutus sitä muuksi muuta.

Nyt on tärkeintä se, että emme anna periksi vapauden vihollisille. Kun vapaan ja avoimen yhteiskunnan edellytys on luottamus, on luottamusta murentava terrori tehokkaimpia keinoja hyökätä myös itseään vapautta vastaan. Nyt jos koskaan on tärkeää, että emme anna periksi peloillemme. Emme saa sortua vaatimaan uusia kieltoja ja rajoituksia vapauteemme – päinvastoin, nyt tarvitaan yhteiskunnallisen vapauden rohkeaa puolustamista kaikenlaisia väkivaltaan tähtääviä ääriliikkeitä vastaan.


Mikään aate ei voi oikeuttaa viattomien surmaamista
lauantai 23. heinäkuu 2011
4

Norjaa kohtasi perjantaina sarja järkyttäviä veritekoja, joiden luonnehtimiseksi on vaikea löytää riittävän voimakkaita sanoja. Erityisen hirveiksi ja tuomittaviksi teot tekee se, että ne olivat kohdistetut täysin viattomiin, aseettomiin ja puolustuskyvyttömiin ihmisiin. Väkivalta oli silmitöntä, murhanhimoista ja olemukseltaan sattumanvaraista ja umpimähkäistä, olkoonkin, että uhrit oli pyritty valitsemaan ilmeisen poliittisin perustein.

Norjalaismedian mukaan perjantaisesta joukkomurhasta epäillään syntyperäistä norjalaista Anders Behring Breivikia, jolla kerrotaan olevan yhteyksiä äärioikeistolaisiksi luonnehdittuihin ryhmiin. Riippumatta siitä, ovatko kyseessä itse itseään äärioikeistolaisiksi kutsuvat vai muiden sellaisiksi luonnehtimat ryhmittymät, tämä seikka tekee Norjan tapahtumat minun silmissäni vieläkin vastenmielisemmiksi.

Minä itse tunnustaudun avoimesti oikeistolaiseksi. Minulle se tarkoittaa luottamusta vapaaseen yhteiskuntajärjestykseen, vapaaseen markkinatalouteen ja länsimaiseen, edustukselliseen demokratiaan. Se merkitsee myös realiteettien tunnustamista silloinkin, kun nuo realiteetit eivät ole miellyttäviä – oli kyse sitten vaikkapa vaikeasta taloustilanteesta tai maahanmuuttopolitiikan ongelmista.

Minulle oikeistolaisuus merkitsee myös suurta lain ja järjestyksen kunnioittamista. Se merkitsee isänmaallisuutta ja valmiutta kantaa oma kortensa kekoon yhteiskunnallisen vapautemme puolustamisessa. Tämän lisäksi oikeistolaisuus merkitsee minulle sitoutumista länsimaiseen sivistysperintöön ja korkeisiin moraaliarvoihin.

Vaikka Norjan veritekojen tekijät luonnehtisivat itseään tai heitä luonnehdittaisiin äärioikeistolaisiksi, ei näillä alhaisilla ja iljettävillä teoilla ollut mitään tekemistä oikeistolaisuuden kanssa. Ne olivat hirvittävä loukkaus kaikkea sitä vastaan, mitä oikeistolaiseksi itseään kutsuvan tulee arvostaa. Ne olivat hyökkäys yksilön koskemattomuutta, demokraattista yhteiskuntajärjestystä, lakia, vapautta ja kaikkia länsimaisia arvoja vastaan. Ne olivat barbaarisia, alhaisia tekoja.

Ennen kaikkea ne olivat hyökkäys kaikkein pyhimpiä oikeudenmukaisuusperiaatteita vastaan. Viattomien ihmisten surmaaminen on aina ja yksiselitteisesti väärin. Sitä ei voi oikeuttaa mikään uskonto, ei mikään poliittinen ideologia, ei yksinkertaisesti mikään inhimillinen ajatusrakennelma.

Ihmisyksilöiden surmaaminen sillä perusteella, että he kuuluvat johonkin ryhmään – poliittiseen, etniseen tai muuhun – on suorastaan oikeistolaisuuden vastakohta. Oikeistolaisen tulee kunnioittaa ihmisyksilöä kaiken arvokkaan lähtökohtana, riippumatta siitä, sattuuko tämä edustamaan yhtä ryhmää tai toista. Yksilöiden kohteleminen kollektiiveina ei ole millään muotoa oikeistolaista.

Meidän, jotka uskomme vapaaseen yhteiskuntajärjestykseen ja länsimaiseen sivistykseen, tulee jyrkästi ja tiukasti tuomita Norjan iskujen kaltaiset terroriteot. Väkivaltaiset ääriryhmät, koostuivat ne sitten syntyperäisistä eurooppalaisista tai maahanmuuttajista, elähdytti niitä sitten uskonnollinen vakaumus tai poliittinen ideologia, tulee kaikki käsittää vapauden vihollisiksi. Tällaisille ryhmille ei tule antaa periksi, ei tuumaakaan.

Syvimmät surunvalitteluni kaikille läheisiään menettäneille.


Toisenlainen hallitus olisi ollut mahdollinen
keskiviikko 22. kesäkuu 2011
2

Hallitusneuvotteluiden aikana pidättäydyin ottamasta suuremmin kantaa neuvotteluiden kannalta kipeimpiin kysymyksiin, sillä tahdoin kokoomuslaisena antaa työrauhan neuvottelijoillemme heidän joka tapauksessa vaikeassa urakassaan. Näin neuvotteluiden jo päätyttyä lienee kuitenkin paikallaan kommentoida neuvotteluiden lopputulosta. Siihen tuskin kovin moni kokoomuslainen voi olla tyytyväinen; tuskin pohjimmiltaan edes kovin moni neuvottelijoistamme.

Toimenpiteet valtiontalouden tasapainottamiseksi ovat uudessa hallitusohjelmassa aivan riittämättömät. Viime vaalikaudella alkanut velkaantuminen jatkuu liki entiseen malliin, eikä sen pysäyttämiseksi tehdä juuri muuta kuin toivotaan voimakasta talouskasvua. Kärjistäen sanottuna siis jatketaan elämistä yli varojen, ja toivotaan, että lauantainen lottovoitto kuittaisi syömävelat. Ei kovin vastuullista minusta.

Verotus kiristyy samaan aikaan, kun tulonsiirtojen määrää edelleen kasvatetaan. Suomessa rankaistaan ahkeria ihmisiä entistä enemmän, ja samaan aikaan toimettomuudella tienaa yhä paremmin. Ihmettelenpä, kuvitteleeko kukaan tosissaan tällaisen politiikan kannustavan työntekoon tai edistävän talouskasvua.

Tällainen hallitusohjelma nyt ei tietenkään ollut kokoomuksen tavoitteena, se selviää vertaamalla sitä vaikkapa kokoomuksen vaaliohjelmaan. Selvää on, että kokoomus on antanut erittäin monessa keskeisessä kysymyksessä periksi sosialisteille. Minun mielestäni aivan liian monessa kysymyksessä.

Sosialidemokraatit osasivat pelinsä pelata ja kiristää hallitusneuvotteluissa kokoomukselta jotakuinkin kaiken mahdollisen. Oliko kokoomuksella muuta vaihtoehtoa kuin alistua? Kyllä oli, mutta se mahdollisuus pelattiin heti alussa ja myöhemminkin pois keinovalikoimasta.

Kokoomus olisi nimittäin sittenkin voinut suostua Soinin kynnyskysymyksiin. Hallitusohjelmaan olisi kirjattu, että Suomi ei osallistu kriisitalouksien lainoittamiseen eikä Euroopan tilapäistä ja pysyvää vakausrahastoa pääomiteta.

Mitä tästä olisi seurannut? Varmasti Suomella olisi jonkin aikaa ollut eurooppalaisilla kentillä aiempaa vähemmän kavereita. Tämän merkitystä ei kuitenkaan pidä liioitella. Kyseessä ei suinkaan olisi ollut ensimmäinen kerta, kun jokin EU-maa sooloilee, ja tuskin viimeinenkään. Suomelta se olisi ollut ensimmäinen kerta, mutta eivätpä aiemmatkaan sooloilijat ole lopulliseen paitsioon joutuneet.

Kun vieläpä näyttää siltä, että kriisimaille annetut taloudelliset tukipaketit eivät kuitenkaan johda taloudellisen tilanteen vakautumiseen, rohkenen väittää, että ennen pitkää nykyisestä talouden keinoelvytyspolitiikasta joudutaan joka tapauksessa luopumaan. Tällaisessa tilanteessa tuskin kukaan enää muistelisi kovin pahalla, että Suomi hyppäsi pois laivasta jo ennen sen lopullista haaksirikkoa.

Jos Soini olisi saanut tämän kynnyskysymyksensä läpi, olisi Soini ollut varmasti sitoutettavissa myös moniin kokoomuksen keskeisiin tavoitteisiin. Perussuomalaisten oikeistosiiveltä olisi varmasti saatu hyvää taustatukea talouden tasapainotustalkoisiin. Punavihreät haihattelut perusturvan korottamisesta ja verotuksen kiristämisestä eivät olisi päässeet mukaan hallitusohjelmaan heikentämään kannustavuutta ja kilpailukykyä, vaan hallitusohjelmasta olisi todennäköisesti saatu terveen elinkeinoelämähenkinen.

Kokoomuksen oli varmasti pakko antaa periksi johonkin suuntaan saavuttaakseen pääministeripuolueen aseman. Kysymys oli siitä, antaako periksi sosialidemokraattien vero- ja sosiaalipolitiikalle vai Soinin vaatimuksille koskien Eurooppa-politiikkaa. Vaikka olen itse erittäin EU-myönteinen, olisin ilman muuta nähnyt mieluummin jälkimmäisen vaihtoehdon toteutuvan.


Tasa-arvoisempia kuin toiset
maanantai 30. toukokuu 2011
19

George Orwell kirjoitti vuonna 1945 teoksen Eläinten vallankumous, joka sadun keinoin kritisoi Neuvostoliitossa tapahtunutta yhteiskunnallista kehitystä. Maatilan eläimet kumoavat siinä ihmisten vallan, ja perustavat täydellisen tasa-arvon nimiin vannovan yhteiskunnan. Lopulta siat ottavat kuitenkin johdon käsiinsä, ja luovat aiempaakin hirveämmän sortovallan. Yhteisön tunnuslause muuttuu – “Kaikki ovat tasa-arvoisia – mutta yhdet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset”.

Todellisuus on usein tarinaa ihmeellisempää. Suomessa on viime päivät aivan tosissaan väitetty, että eriarvoinen kohtelu se itse asiassa vasta tasa-arvoa onkin. Esimerkiksi Pakolaisneuvonta ry:n toiminnanjohtaja linjasi, että “ihan sama kohtelu kauttaaltaan kaikille ei ole kuitenkaan yhdenvertaisuutta”. Ai jaha.

Aidosti tasa-arvoisessa yhteiskunnassa yksilöitä ei kohdella eriarvoisesti sen mukaan, mikä on heidän etninen taustansa, uskontonsa tai vaikka sukupuolensa. Kaikkia koskevat samat säännöt. Rekrytointitilanteessa pätevin valitaan riippumatta siitä, edustaako hän jollain mittapuulla enemmistöä tai vähemmistöä. Ihmisiä kohdellaan ylipäätäänkin yksilöinä eikä oletettujen ryhmäidentiteettien mukaan.

Suomessa ei kaikilta osin vallitse tällainen ihanteellisen tasa-arvoinen tilanne. Useissa julkisissa tehtävissä on ohjeistukset sen suhteen, missä suhteessa vähemmistöjä tulee suosia tehtäviä täytettäessä. Yleisimpiä ovat sukupuolen mukaan määräytyvät kiintiöt esimerkiksi kunnallisissa luottamustehtävissä. Tämän lisäksi rekrytointiprosesseissa julkinen sektori ohjeistaa usein suosimaan vähemmistöihin kuuluvia hakijoita, esimerkiksi nyt sitten vaikka maahanmuuttajia.

Monen muun poliitikon ohella esimerkiksi vihreiden Ville Niinistö puolusti viikonloppuna etnisiin enemmistöihin kohdistuvaa laillista syrjintää. Hän totesi, että etnisten vähemmistöjen “positiivisesta” syrjinnästä luopuminen johtaisi “vähemmistöjen olemassaolon edellytysten heikentymiseen ja ennen pitkää sulautumiseen”.

Siis hetkinen? Olisiko todella joku ongelma, jos maahanmuuttajat vallan sulautuisivat osaksi yhteiskuntaa? Ettei heitä enää kohdeltaisikaan kuin paapottuina vajaavaltaisina, vaan tasa-arvoisina ja oikeuksiltaan yhtäläisinä yhteiskunnan jäseninä? Eikö tämä olekaan ollut kaiken maahanmuuttopolitiikkamme lähtökohta? Ai niin, eipäs olekaan. Sen lähtökohtana oli rakentaa monikulttuurinen yhteiskunta. Tuo projekti epäonnistuu, mikäli maahanmuuttajat todella suomalaistuvat ja sulautuvat osaksi yhteiskuntaa.

Kiintiöiminen ja vähemmistöjen asettaminen enemmistöjä parempaan asemaan synnyttää lukuisia ongelmatilanteita. Ensinnäkin vähemmistöjen ja enemmistöjen määrittäminen on varsin hankalaa. Jokainen yksilö kuuluu todennäköisesti jossain suhteessa enemmistöön ja jossain toisessa suhteessa vähemmistöön. Objektiivisen kriteeristön luominen sille, kuka todella edustaa vähemmistöä ja kuka enemmistöä, on äärimmäisen hankalaa.

Toisekseen tulisi kysyä, minkä ihmeen vuoksi olisi tavoittelemisen arvoista se, että eri vähemmistöt olisivat kaikilla elämänaloilla edustettuina täsmälleen samassa suhteessa kuin mikä heidän edustuksensa koko väestössä on. Minusta se ei ole millään tavalla tavoittelemisen arvoista. Kaikilla tulee olla yhtäläiset mahdollisuudet hakeutua alalle kuin alalle, mutta mikäli siitä huolimatta väki jakautuu eri aloille epätasaisesti, ei siinä minusta ole mitään ongelmaa. Pääasia on, että pätevimmät tulevat valituiksi. Siitä hyötyy koko yhteiskunta.

Mitä jos vain luotaisiin yhteiskunta, jossa yksilöillä olisi yhtäläiset oikeudet eikä heitä kohdeltaisi sen mukaan, mitä etniskulttuurista taustaa he edustavat tai mitä sukupuolta sattuvat olemaan. Hullunkurista on, että viimepäivinä tällaista tavoitetta ovat kaikkein kiivaimmin vastustaneet ne, jotka yleensä ovat väittäneet taistelevansa rasismia vastaan. Mutta ehkä yhdet ovatkin tasa-arvoisempia kuin toiset.


Kiitokseni!
maanantai 18. huhtikuu 2011
45

Suomen historian ehkä eriskummallisimmat vaalit ovat takana. Niiden tuloksessa riittää varmasti paljon sulateltavaa vielä pitkäksi aikaa sekä poliitikoille että politiikan kommentaattoreille. Yhdelläkään puolueella perussuomalaisia lukuun ottamatta ei ole aihetta tyytyväisyyteen. Hallitusneuvotteluista tulee varmasti historiallisen vaikeat. Tällaisella eduskunnalla on varmasti äärimmäisen haastavaa muodostaa sellaista enemmistöhallitusta, jolla olisi kykyä ja rohkeutta tehdä niitä välttämättömiä uudistuksia, joita vaikea taloudellinen tilanne edellyttää.

Omalta osaltani vaalin tulos oli pettymys. Toki 4188 ääntä on ensikertalaiselle suuri äänimäärä, ja peittosinhan omassa vaalipiirissäni peräti neljä kokoomuksen istuvaa kansanedustajaa (jotka nyt siis tippuivat), mutta siitä huolimatta tulos oli odotuksiin nähden pettymys. Tämä asia ei selittelemällä muuksi muutu, ja minusta on mukavampaa sanoa asia suoraan kuin etsiskellä asian mahdollisia hyviä puolia.

Mielenkiintoisin havainto on minusta se, että sinänsä edustamani ajatukset ja vaalikampanjani teemat saivat näissä vaaleissa valtavasti kannatusta. Tyytymättömyyttä vallitsevaan tilanteeseen oli paljon, mutta se kanavoitui ennen kaikkea perussuomalaisten kannatukseksi. Huomionarvoista on se, että minun kanssani samoilla linjoilla olleet kokoomuslaiset jäivät jälkeen odotuksista kaikkialla maassa. Tärkein selittävä tekijä nähdäkseni on, että monet potentiaaliset äänestäjämme uskoivat muutoksen syntyvän helpommin protestipuoluetta äänestämällä kuin äänestämällä samansuuntaisesti ajattelevia kokoomuslaisia.

Eniten olen pahoillani siitä, että jouduin tuottamaan pettymyksen uskomattomalle kampanjatiimilleni. Pitkin kampanjaa sain kerta toisensa jälkeen ällistyä siitä käsittämättömästä uhrautuvaisuudesta, jota valtava tukijoukko jatkuvasti osoitti. Tähän kampanjaan uskottiin, ja moni käytti siihen valtavan määrän omaa vapaa-aikaansa. Eniten sydäntäni riipaisi se, kun eilisiltana jouduin halaamaan ja lohduttamaan itkeviä tiimiläisiäni, jotka eivät saaneet sitä, minkä puolesta olivat tehneet niin paljon töitä. Olen pahoillani, ettei minusta ollut siihen – te olisitte ansainneet sen, että tekemänne työ olisi tullut palkituksi.

En lähde listaamaan kaikkia niitä, joille olen valtavassa kiitollisuudenvelassa tämän kampanjan suhteen. Listasta tulisi liian pitkä ja tästä tekstistä tylsä. Sitä paitsi todennäköisesti kuitenkin unohtaisin mainita jonkun, enkä tahdo ottaa riskiä, että joku joutuisi siitä pahastumaan. Työmäärä, jonka olette hyväkseni tehneet, on uskomaton. Se jättää minut valtavaan kiitollisuudenvelkaan, jota en unohda. Ystäviäni en unohda muutenkaan, ja sellaisia on ollut tällä matkalla mukana valtava joukko.

Aina ei voi voittaa. Tällä kertaa ei voitettu. Mutta voiton jälkeen toisiksi paras vaihtoehto on tyylikäs tappio. Siksi halusin olla läsnä kokoomuksen vaalivalvojaisissa kaikkien muiden edessä ja kohdata avoimesti ja julkisesti sen, mitä ääntenlaskenta toi tullessaan. Jos pitää kaatua, niin on mukavampi kaatua totuutta rohkeasti silmiin katsoen kuin pelkurina. Minusta se oli mukavinta niin. Hienoa myös, että iso joukko tiimistä oli mukana kanssani tätä kokemassa.

Elämään mahtuu menestystä, ja siihen mahtuu epäonnistumisia. Olennaisinta on, että käytämme rajallisen maallisen aikamme siten, ettei jää kaduttamaan, että jotain olisi voinut tehdä toisin. Tässä kampanjassa kaikki tehtiin, mitä voitiin, ja se tehtiin niin hyvin, kuin vain ikinä osattiin. Se ei riittänyt maaliin asti, mutta olennaisinta on, että laitoimme itsemme täysillä peliin ja teimme parhaamme.

Tärkeämpää kuin menestys ja onnistuminen on se, että teemme herkeämättä ja lannistumatta työtä niiden asioiden hyväksi, joihin itse uskomme ja joita pidämme oikeina. Minulle elämän merkityksellisyys on tärkeämpi asia kuin elämän onnellisuus. Merkityksellisyyden puolestaan antavat usko, tahto ja halu taistella. Niitä ei tästä kampanjasta puuttunut. Kiitos kaikille, jotka olivat mukana pitämässä siitä huolen.


Kerjääminen kiellettävä Helsingissä
perjantai 15. huhtikuu 2011
18

Kerjäämisen kieltäminen Helsingissä ei kuulemma ratkaisisi Romanian ja Bulgarian romanien ongelmia eikä poistaisi köyhyyttä. Ei varmastikaan. Mutta vielä varmempia voimme olla siitä, että sallimalla kerjäämisen hyväksymme heidän kurjuutensa ja pidämme sitä yllä.

Suomi on mittaviin tulonsiirtoihin perustuva sosiaalivaltio, jossa kenenkään ei tarvitse elättää itseään kerjäämällä. Suomeen kuitenkin tullaan ulkomailta kerjäämään, koska Suomeen kannattaa tulla kerjäämään. Riittävän moni suomalainen antaa roposensa romanikerjäläisille, mikä tekee toiminnasta näille taloudellisesti kannattavaa.

Olisi hankalaa kieltää ihmisiä antamasta kerjäläisille rahaa – jokaisella tulee olla oikeus tehdä omilla rahoillaan, mitä hyväksi katsoo. Mutta sitä ei voida pitää hyväksyttävänä, että julkinen valta suhtautuu kerjäläisilmiöön välinpitämättömästi tai jopa sallivasti. Tämä on tilanne Helsingissä tällä hetkellä.

Kerjäläisten kerääntyminen kaupunkialueen keskeisille paikoille muodostaa merkittävän häiriötekijän. Tasku- ja laukkuvarkaudet sekä muut katurikollisuuden muodot ovat lisääntyneet, ja nyt poliisi on jo varoittanut, ettei Helsingin katuturvallisuutta ehkä pystytä tulevana kesänä enää takaamaan. Lisäksi romanikerjäläisten määrät ovat kasvamaan päin.

Niin kuin välinpitämättömyydessä itse ilmiön suhteen ei olisi jo tarpeeksi, ei Helsinki ole saanut käytännössä mitään aikaan myöskään Kalasataman romanileirin purkamiseksi kaikista leirin sähkö-, paloturvallisuus- ja hygieniaongelmista huolimatta. Myös aktivistitahot ovat pyrkineet tekemään kaikkensa, jotta leirielämä Helsingissä saisi jatkua ilman, että siihen puututaan.

Helsingin kaupungin ei pidä järjestää veronmaksajien kustannuksella millekään kansanryhmälle leiriytymismahdollisuuksia. Vapaaehtoisesti omalla kustannuksellaan maahan saapuvat henkilöt ovat velvollisia huolehtimaan itse siitä, että pystyvät vastaamaan oleskelunsa kustannuksista. Mikäli maahan saapuu henkilöitä ilman oleskelun kustannuksiin riittäviä varoja, olkoon kyse romaneista tai keistä hyvänsä, tulisi heidät säännönmukaisesti ohjata oman kotimaansa lähetystöön. Tämä jos mikä olisi omiaan kiinnittämään huomiota ilmiöön ja hakemaan siihen ratkaisua ongelmien syntysijoilla, romanien tapauksessa Romaniassa ja Bulgariassa.

Kaikkein keskeisintä olisi kuitenkin elinkeinona harjoitettavan katukerjäämisen kieltäminen ylipäätään. Mikäli Helsingissä ei olisi mahdollisuuksia kerjäämällä tienata rahaa, ei olisi enää myöskään taloudellista kannustinta tänne kerjäämään tulla. Köyhyyttä se ei poistaisi, eikä lähtömaiden ongelmia ratkaisisi. Mutta mikäli emme toimi näin, voimme olla varmoja siitä, että kerjäläisyys Suomessa on Romanian romaneille vastaisuudessakin kannattavaa toimintaa ja että ongelman varsinaiset syyt Romaniassa ja Bulgariassa jäävät ratkaisematta.


Velkaantuminen pysäytettävä nyt eikä huomenna
tiistai 05. huhtikuu 2011
15

Suomi on velkaantunut ennätyksellistä tahtia viimeiset vuodet. Valtio on ottanut vuosina 2009-2011 joka vuosi keskimäärin 10 miljardia euroa uutta velkaa. Se on 20% valtion vuotuisista menoista. Parissa vuodessa valtio on ottanut euromääräisesti kaksi kertaa enemmän lainaa, kuin mitä se ehti maksamaan 1990-luvun alun laman veloista takaisin. Ja valtaosa edellisenkin laman veloista on edelleen maksamatta. Ei tarvita kummoista laskupäätä käsittämään, että tilanne on kestämätön.

Silti velkaantumisen aiheuttamia ongelmia vähätellään Suomessa edelleen. Tulevaisuudessa väistämättä odottavaa julkisen talouden tervehdyttämisurakkaa on pyritty lakaisemaan maton alle ja siirtämään tulevien vaalikausien huoleksi. Aivan tosissaan on väitetty, että tällaisesta romahduksesta selvittäisiin pelkällä talouskasvulla ja että mitään sopeuttamistarvetta ei olisikaan.

Poliitikkojen puheissa taloutta ollaan tasapainottamassa lähinnä julkisen talouden tuottavuutta lisäämällä, talouskasvua vauhdittamalla ja työuria pidentämällä. Mikäs siinä, hyviä ja välttämättömiä keinoja kaikki. Valitettavasti toistaiseksi niidenkään puitteissa ei ole suuria saavutettu. Mitään keinoja työurien pidentämiseksi ei tunnu olevan halua käyttää. Myöskään julkisen talouden tuottavuudesta ei ole tarvinnut olla huolissaan silloin, kun kyse on ollut valtionhallinnon toimintojen hajasijoittamisesta ympäri maata.

Vaikka talouskasvun väitetään poistavan menoleikkausten tarpeen – aikamoista talouskasvua se kyllä edellyttäisi – niin edes talouskasvun edellytyksiä ei olla oltu valmiita parantamaan. Talouskasvun vauhdittaminen on unohtunut aina, kun toisessa vaakakupissa on painanut jokin vihreällä värillä päällystetty poliittinen tavoite. Vasemmistopuolueet ja vihreät hekumoivat verotuksen kiristämisellä, vaikka lähes minkä tahansa veron kiristäminen tuhoaa talouskasvun edellytyksiä ja Suomi on jo nyt kokonaisveroasteeltaan Euroopan kärkiviisikossa.

Monet ovat myös väittäneet, että vielä on liian aikaista ryhtyä tasapainottamaan taloutta. Pääministerin mukaan “yhteiskuntaa voidaan uudistaa vasta vakauden palattua”. Mitenköhän vakauteen sitten päästään, jos ei uudistamalla? Ja miten mitään voidaan uudistaa, jos kaikki oikeasti tehokkaiksi tiedetyt keinot on jo etukäteen rajattu pois tai sysätty vähintäänkin keinovalikoimien häntäpäähän? Entä milloin riittävä vakaus on saavutettu, jotta uudistamisen tielle olisi turvallista lähteä?

Toisten mielestä menojen karsiminen ei kelpaa talouden tasapainottamisen keinoksi, koska se keynesiläisten koulukirjaoppien mukaan olisi “taloutta supistavaa” toimintaa. Mieli tekisi kysyä, miksi sitten Kreikka ja Irlanti leikkaavat julkista taloutta – eikö niiden pitäisi saman logiikan nojalla päinvastoin pyrkiä paisuttamaan sitä? Pitääkö meidän ajaa oma taloutemme samaan jamaan kuin näillä valtioilla, ennen kuin välttämättömiin toimiin uskalletaan ryhtyä?

Luxemburgin pitkäaikainen pääministeri Jean-Claude Juncker on sattuvasti todennut poliitikoista, että “kaikki tietävät mitä pitäisi tehdä, mutta kukaan ei tiedä, miten tulla sen jälkeen uudelleen valituksi”. Minusta tämä pitää Suomen kohdalla paikkansa kuitenkin vain osittain. Se on totta, että poliitikot meillä kuten muuallakin pelkäävät uudelleenvalintansa puolesta ja välttelevät siksi vaikeiden poliittisten päätösten tekemistä. Mutta siitä en ole vakuuttunut, ovatko kaikki johtavat poliitikkomme edes perillä siitä, mitä oikeasti pitäisi tehdä.


Impivaaralaisuutta
keskiviikko 30. maaliskuu 2011
4

Aleksis Kiven luovan työn jälki on näkynyt vahvasti lähestyvien eduskuntavaalien poliittisessa retoriikassa. Lähinnä tosin yhden ainoan käsitteen, “impivaaralaisuuden”, muodossa. Kun enää ei voi poliittisessa keskustelussa oikein itseään nolaamatta leimata vastapuolen ajatuksia rasismiksi, on pitänyt keksiä uusi leimakirves. “Impivaaralaisuus” on ottanut sen paikan poliittisessa keskustelussa, joka “rasismilla” aikanaan oli.

Kiven romaanissa Seitsemän veljestä Impivaara on vuori Jukolan tilan takamailla, jonne veljekset pakenevat vältelläkseen kyläympäristönsä sosiaalisia paineita. Poliittisessa retoriikassa impivaaralaisuus on muodostunut käsitteeksi, jolla on haluttu kuvata haluttomuutta ottaa huomioon maailman muutoksia ja pyrkimystä sulkeutua omaan (kansalliseen) kuoreensa.

Tänä keväänä mielestään edistykselliset poliittiset voimat ovat pyrkineet leimaamaan impivaaralaisiksi etenkin sellaisia poliitikkoja, jotka ovat tyytymättömiä vallitsevaan maahanmuuttopolitiikkaan. Leimakirveen heiluttelijoiden mielestä on impivaaralaista itseensä sulkeutumista vaatia nykyistä tiukempia maahanmuuttokäytäntöjä.

Samaan aikaan kaikkialla muualla Euroopassa tuuli vie juuri päinvastaiseen suuntaan. Ranskan presidentti Nicolas Sarkozy, Ison-Britannian pääministeri David Cameron ja Saksan liittokansleri Angela Merkel ovat kaikki todenneet “monikulttuurisen” yhteiskunnan epäonnistuneen täydellisesti. Multietnisen onnelan sijaan massiivinen maahanmuutto onkin kaikkialla Euroopassa johtanut gettoutumiseen, radikaalin islamismin voimistumiseen ja vakaviin sopeutumisongelmiin. Terrori-iskuja on koettu moniaalla, jopa Ruotsissa.

Todellista impivaaralaisuutta on kuvitella, etteivät samat negatiiviset ilmiöt löytäisi tietään Suomeenkin, jos Suomi toistaa muualla tehdyt virheet. Impivaaralaisuuden ydin on kuvitelmassa, että ongelmat ovat jossain muualla, eivätkä ne koske meitä. Missään muualla tällaista ajattelua ei tapaa niin paljon kuin niissä piireissä, joiden mielestä maahanmuuttoa ei tule rajoittaa.

Koko Eurooppa on heräämässä hallitsemattoman maahanmuuton aikaansaamiin ongelmiin. Suomessa olisi vielä mahdollista välttää nuo ongelmat, mikäli lähtisimme määrätietoisesti vähentämään humanitaarisen maahanmuuton määrää. Mutta ei, meillä syytetään impivaaralaisuudesta niitä, jotka avoimin silmin tarkastelevat kansainvälistä ympäristöämme ja osaavat vetää johtopäätöksensä siitä. Sen sijaan itsetyytyväisellä ylimielisyydellä itseään edistyksellisinä pitävät ne, jotka muiden virheistä oppimatta ummistavat silmänsä maailman tapahtumilta ja uskovat, että me kyllä onnistumme siinä, mikä kaikkialla muualla on osoittautunut mahdottomaksi.


Helsingin seudun ampumaratatilanne on surkea
maanantai 28. maaliskuu 2011
2

Uudenmaan ELY-keskus päätti taannoin rajoittaa vapaaehtoistoimijoiden, kuten maanpuolustusjärjestöjen, ampumaharjoittelumahdollisuuksia Santahaminassa. Vaasan hovioikeus onneksi sentään äskettäin kumosi tämän päätöksen, ja toiminta saa jatkua entiseen tapaan, ainakin toistaiseksi. Tämä ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että pääkaupunkiseudun ja koko Uudenmaan ampumaratatilanne on varsin huono.

Kysymys ei ole pienen joukon marginaalisesta ongelmasta. Uudenmaan liitto teki vuonna 2007 alueellisen selvityksen ampumaratojen tilanteesta. Selvityksen yhteydessä arvioitiin, että pelkästään Helsingin seudulla ampuma-aseen hallussapitolupa on noin 100 000 henkilöllä. Koko Uusimaa mukaan lukien määrä on tietenkin vielä suurempi. Saman selvityksen mukaan Helsingin ja Uudenmaan reserviläisyhdistyksissä ja muissa maanpuolustustoimintaa järjestävissä järjestöissä oli jäseniä noin 21 000.

Ampumatoiminta on selvästi suosituin reserviläistoiminnan muoto. Pääosa toiminnasta tapahtuu vapaaehtoisesti osallistujien omalla kustannuksella ja omilla välineillä. Suomen perustuslakiin kirjattu maanpuolustusvelvollisuus myös edellyttää perustaitojaan ylläpitävää reserviä. Toisaalta aselain kiristymisen vaatima säännöllisen harrastuksen osoittaminen edellyttää olosuhteita, joissa harjoittelu on lain vaatimalla tavalla mahdollista. Tällä hetkellä tämä ei täysin toteudu.

Nykyisessä taloudellisessa tilanteessa ei toki ole kovin realistista odottaa valtiolta tai kunnilta ainakaan merkittäviä taloudellisia lisäpanostuksia ampumalajien harrastusmahdollisuuksien kehittämiseen. Sitäkin tärkeämmäksi käy, että pidättäydytään sellaisista uusista normeista ja hallinnollisista päätöksistä, jotka entisestään vaikeuttavat nykyisen niukan ratakapasiteetin käyttöä. Nyt ampumaurheilun harrastusmahdollisuuksia on lainsäätäjän ja viranomaisten toimien kautta heikennetty enemmän kuin minkään muun lajiryhmän.

Onneksi positiivisiakin aloitteita on viime aikoina tehty. Helsingissä kokoomuslaisten aloitteesta käynnistetty selvitys Kruunuvuoren luolien mahdollisesta muuttamisesta ampumaratakäyttöön on hyvä avaus oikeaan suuntaan. Se tosin voisi toteutuessaankin vain lähinnä paikata vuonna 2005 lakkautetun Viikin radan jättämää aukkoa.

Niin ikään lakkautettujen Malmin ja Vuosaaren ratojen tilalle ei ole puheista huolimatta syntynyt mitään. Laajempaan tarpeeseen tulevan pääkaupunkiseudun ampumaurheilukeskuksen soisi toteutuvan mahdollisimman pian. Ehdotettu sijaintipaikka Petikossa palvelisi myös helsinkiläisiä harrastajia. Toivottavasti sitä odotellessa liian moni harrastaja ei menetä lupiaan ainakaan siitä syystä, että harjoittelupaikkojen puuttumisen takia ei ole ehtinyt kerätä ampumapäiväkirjaan riittävästi merkintöjä.


VANHEMMAT »


Tue kampanjaa!

ARKISTO