Mitä mieltä Wille Rydman on…
Talouspolitiikasta?
Suomi ja koko maailma elää parhaillaan yhtä modernin historian vakavimmista talouskriiseistä. Julkinen taloutemme on vakavassa rahoituskriisissä. Huomattava osa julkisista menoista katetaan lähivuosina velkarahalla, valtion menoista velkarahalla maksetaan esimerkiksi vuonna 2010 peräti neljäsosa.
Nykyisellä velkaantumistahdilla Suomen valtionvelka kaksinkertaistuu muutamassa vuodessa – tuo velka, joka syntyi edellisen laman aikana ja jota ei edes poikkeuksellisen hyvän talouskasvun vuosina kyetty merkittävästi lyhentämään. Tuo velka lankeaa nuorten sukupolvien maksettavaksi.
Mikään ei anna viitteitä siitä, että saisimme pitkiin aikoihin nähdä samanlaista talouskasvua kuin vuosituhannen taitteessa. Samaan aikaan väestön ikääntyminen lisää menopaineita. Tämän lisäksi valtionvelan räjähdysmäisen kasvun myötä pelkästään valtion korkomenojen paisuminen lisää painetta menojen leikkaamiseen, lainan takaisinmaksusta puhumattakaan.
On selvää, että nykytilanne on täysin kestämätön ja edellyttää vakavien johtopäätösten tekemistä. Tarvitaan isoja rakenteellisia uudistuksia, jotta julkisen talouden kestävyys voitaisiin taata. Tarvitaan työuran pidentämistä molemmista päistä ja julkisen kulurakenteen perusteellista uudelleenharkintaa. Menoleikkauksilta ei voida välttyä, eikä menojen karsimista pidä pelätäkään – jos säästämme nyt, voivat tulevat sukupolvet käyttää omalla työllään hankkimansa varallisuuden omaan hyvinvointiinsa eikä meidän velkojemme takaisinmaksuun.
Hyvinvointivaltiosta?
On tärkeää, että niistä pidetään huolta, jotka eivät ilman huolenpitoa pärjää. Vastaavasti on pidettävä huolta siitä, ettei yhteiskunta passivoita niitä, jotka tulevat toimeen omillaankin. Lähtökohdan on oltava se, että jokainen elättää itsensä omalla työnteollaan. Yhteiskunnan on toimittava turvaverkkona silloin kun kaveri meinaa tipahtaa kyydistä – ei riippumattona, jonka varassa jokainen voi lepuuttaa aina kun siltä tuntuu.
Jotta voisi olla hyvinvointia, täytyy olla työtä, jolla tuo hyvinvointi luodaan. Mitään vaurautta tai varallisuutta ei ole ilman työntekoa. Työnteon täytyy siksi olla yksilön kannalta kannattavaa – työn tekemistä ei saa verotuksen tai byrokratian keinoin tehdä kannattamattomaksi.
Jotta yhteiskunnan turvaverkko toimisi, on julkisen talouden seistävä vakaalla pohjalla. Jos jaamme rahaa vastuuttomasti vähän joka puolelle, jää vähemmän niiden käyttöön, jotka todella tarvitsisivat. Yhä useammin tulisikin kyseenalaistaa se, mitkä tehtävät ylipäätään kuuluvat julkisen sektorille.
Maahanmuutosta?
Laajamittaiseen maahanmuuttoon liittyy useita eettisiä ongelmakohtia. Jos houkuttelemme meille kaikki kehitysmaiden koulutetut henkilöt, joilla voisi olla potentiaali nostaa kotimaidensa elintasoa, ylläpidämmekö me silloin itse asiassa köyhyyttä? Jos taas haalimme kouluttamattomia ihmisiä tekemään niitä töitä, jotka eivät meille kelpaa, emmekö me silloin luo etnistä luokkayhteiskuntaa, jossa eri ihmisroduille kuuluvat eri tason työtehtävät? Jos taas haluamme harjoittaa humanitaarista maahanmuuttoa, millä perusteella vedämme rajan siihen, kuinka moni saa tulla ja kuinka moni jää ulkopuolelle? Ja ratkaiseeko humanitaarinen maahanmuutto itse asiassa mitään humanitaarisia ongelmia?
Maahanmuuttopolitiikan pitää tapahtua vastaanottajamaan ehdoilla. Suomen eikä minkään muunkaan maan tule vastaanottaa enempää maahanmuuttajia kuin mitä se pystyy menestyksellisesti täysin sopeuttamaan omaan yhteiskuntaansa – sen kieleen, tapoihin ja lakeihin. Hyvää tarkoittavat monikulttuurisuusprojektit ovat osoittautuneet vahingollisiksi sekä vastaanottajamaille että maahanmuuttajille itselleen, kun sopeutumisprosessit ovat niiden myötä hidastuneet.
Euroopan unionista?
Kaukana ovat ne ajat, jolloin eurooppalaiset kansallisvaltiot olivat kaikki niin voimakkaita, että ne kykenivät jakamaan maailman keskenään hallitsemikseen siirtomaiksi. Nykyään samaiset eurooppalaiset valtiot ovat yksinäisinä toimijoina aivan liian heikkoja kilpaillakseen sellaisten isojen kansainvälisten toimijoiden kanssa kuten Yhdysvallat, Venäjä tai Kiina. Tarvitaan yhteistyötä ja yhdentymistä.
Paras vaihtoehto on se, että Eurooppa toimii yhtenäisenä toimijana kansainvälisillä areenoilla. Vain siten sillä voi olla sananvaltaa yhä kovenevassa maailmanlaajuisessa kilpailussa, puhuttiin sitten kauppapolitiikasta, turvallisuuspolitiikasta tai kansainvälisestä vaikutusvallasta ylipäätään.
Väitetään, että Suomen itsenäisyys olisi kaventunut Euroopan unionin jäsenyyden myötä. Rohkenen olla eri mieltä. Suomen kokoinen pieni valtio ei voi koskaan olla täysin itsenäinen. Sen on aina oltava osa jotain suurempaa kokonaisuutta tai kuuluttava jonkun suurvallan välittömään vaikutuspiiriin. Esimerkiksi kylmän sodan aikaan Suomi joutui ottamaan kaikessa päätöksenteossaan huomioon Neuvostoliiton intressit. Suomi oli silloin paljon vähemmän itsenäinen toimija kuin nyt, EU-aikana.
Jäsenyys Euroopan unionissa on ennen kaikkea Suomen kaltaisen pienen maan etu. Ensimmäistä kertaa historiassamme olemme osa suurempaa kokonaisuutta, jossa pääsemme käyttämään myös isännän ääntä. Olemme itse mukana tekemässä meitä koskevia päätöksiä, emme pelkästään vastaanottamassa tietoja siitä, mitä muut ovat meidän puolestamme päättäneet – kuten tilanne on ollut aiemmin historiassamme.
Silti Euroopan unionin välttämättömyyden ja hyödyllisyyden tunnustaminen ei saa johtaa meitä kritiikittömyyteen unionin suhteen. Unioni ei nykyisellään toimi lähimainkaan niin hyvin kuin sen soisi toimivan. Byrokratiaa on liikaa ja institutionaaliset uudistukset uuvuttavan hitaita. Lissabonin sopimus on edistysaskel, mutta tarpeisiin nähden aivan liian lyhyt sellainen.
Turvallisuuspolitiikasta?
Kuten Euroopan unionista puhuttaessa tuli todetuksi, Suomi on aivan liian pieni toimija toimiakseen yksin – myös turvallisuuspoliittisissa kysymyksissä. Geopoliittiset realiteetit eivät ole Suomen osalta muuttuneet mihinkään. Olemme pieni, vähäväkinen kansakunta, jolla on pitkä yhteinen raja arvaamattoman suurvallan vieressä. Euroopan unioni ei ole sotilasliitto. Pitävät turvatakuut Suomi voi saada ainoastaan liittymällä puolustusliitto Naton jäseneksi – johon kuuluvat likipitäen kaikki demokraattiset läntiset sivistysvaltiot.
Energia- ja ympäristöpolitiikasta?
Tällä hetkellä Suomi on aivan liian riippuvainen ulkomaisesta tuontienergiasta – liki 70% Suomessa käytetystä energiasta tuotetaan ulkomailla. Ei ole realismia kuvitella, että Suomi voisi koskaan olla energiataloudeltaan täysin omavarainen, mutta riippuvuutta ulkomaisesta tuontienergiasta olisi silti pyrittävä vähentämään. Tämä tarkoittaa kotimaisen energiatuotannon lisäämistä.
Mitään energian tuotantomuotoa ei tule sulkea pois, sillä tarve energialle on jatkuva ja suuri – etenkin, jos halutaan vähentää riippuvuutta tuonnista. Selvää kuitenkin on, että merkittävää kotimaisen energiatuotannon kapasiteetin lisäämistä ei tapahdu ilman ydinvoiman lisärakentamista. Tähän pakottaa jo sekin, että vanhimmat suomalaiset ydinreaktorit alkavat vähitellen tulla käyttöikänsä päähän.