Uskontotiedosta ei ole oman uskonnon opetuksen korvaajaksi
maanantai 05. heinäkuu 2010
Kommentit
9Viime aikoina on useaan otteeseen nostettu esille ajatus siitä, että oman uskonnon opetus korvattaisiin kouluissa yleisen uskontotiedon opetuksella. Valitettavaa omalta kannaltani on, että tätä mielestäni ilmeisen huonoa ajatusta on nostettu erityisen äänekkäästi esille juuri oman puolueeni sisällä. Onneksi tämä uudistusajatus ei sentään ole päätynyt perusopetuksen tuntijakotyöryhmän esityksiin.
Siirtymistä yleisen uskontotiedon opetukseen on perusteltu hyvin vaihtelevin argumentein. Yksi niistä on ollut oppilaiden yhä moninaisemmiksi käyneet uskonnolliset taustat. On aivan oikein todettu, että kunnille tulee kohtuuttomasti kustannuksia pienimpienkin uskonnollisten ryhmien huomioinnista opetuksessa. Nykyisellään kunnat ovat velvoitettuja järjestämään oppilaalle oman uskonnon opetusta, mikäli kunnan alueella on edes kolme kyseisen uskontunnustuksen edustajaa ja huoltajat oman uskonnon opetuksen järjestämistä haluavat.
Ei tarvita kuitenkaan kovin kummoista nokkeluutta todetakseen, ettei tällä argumentilla voida perustella etenkään evankelisluterilaisen uskonnon opetuksesta luopumista suomalaisissa kouluissa ja sen korvaamista yleisellä uskontotiedolla. Kyseinen opetus ei aiheuta kunnille taloudellisia vaikeuksia, koska sen opetusryhmät ovat suuria ja sille riittää runsaasti kysyntää koko maassa.
Huomattavan moni argumentoi ajatusta siirtymisestä yleisen uskontotiedon opetukseen myös tarpeella ymmärtää mahdollisimman laajasti erilaisia uskontoja. Samaan argumentaatioon liittyy usein myös ylipäätään kielteinen suhtautuminen siihen ajatukseen, että lapselle opetetaan jotain tiettyä uskontoa – näin siitä huolimatta, että tunnustuksellisesta uskonnonopetuksesta on Suomessa jo luovuttu, eikä uskonnonopetuksen sisältöä muutenkaan voi Suomessa kovin indoktrinoivaksi luonnehtia.
On ilman muuta selvää, ettei ketään pidä pakottaa opiskelemaan oman uskontunnustuksensa vastaista katsomusainetta. Tämän mahdollistaa jo nykyinenkin käytäntö, jossa uskontokuntiin kuulumattomille ja pienten uskontokuntien edustajille tarjotaan uskonnonopetuksen vaihtoehtona myös yleistä ja tunnustuksetonta elämänkatsomustietoa.
On silti vähintäänkin erikoista, jos tämä ei riitä, vaan myös enemmistöuskontunnustuksen edustajilta halutaan vaihteleviin argumentteihin vedoten riistää mahdollisuus oman uskontonsa opetukseen kouluissa – tuon oppiaineen, joka ei keillekään muille ole pakollinen. Vaikka yleensä välttelen arvailemasta toisten ihmisyksilöiden motiiveja, en taida olla aivan väärässä, jos veikkaan, että näiden vaatimusten taustalla on ihan puhdasta ja yleistä uskontokielteisyyttä – tai vähintäänkin kristinuskon vastaisuutta.
Sinänsä on aivan totta, että mahdollisimman laaja uskonnollinen tietämys ja sivistys on yksilölle eduksi. Vieraiden kulttuurien ymmärtäminen käy helpommaksi, mikäli hahmottaa niiden taustalla vaikuttavat uskomusjärjestelmät ja ritualistisen perinteen oikein. On myös sanottu, että mikäli tuntee vain yhden uskonnon, ei tunne niistä todellisuudessa yhtäkään. Väite ei taida olla aivan perusteeton.
Uskonnot ovat kuitenkin sisällöiltään erilaisia merkitysjärjestelmiä, joiden ymmärtämiseksi on keskeistä ymmärtää noiden merkitysjärjestelmien sisäinen, monella tapaa suljettu logiikka. Vaikka uskonnoilla on myös yhteneväisiä ja toisiaan muistuttavia käsitekategorioita, sellaisia kuten jumaluuden, pyhyyden, tuonpuoleisen jne. käsitekategoriat, ovat niiden merkityssisällöt kuitenkin kullekin uskonnolle erilaiset ja niiden sisäinen dynamiikka erilaista.
Ymmärtääkseen omaa elinympäristöään on erityisen tärkeää tuntea ne uskomusjärjestelmät, jotka ovat vaikuttaneet tuon elinympäristön muovautumiseen. Suomessa ja länsimaissa yleensäkin kristinuskon asema aivan arkipäiväistäkin kulttuuria muovanneena uskomusjärjestelmänä on kiistaton ja ylivoimainen. Puhutaan sitten vaikkapa rakennetusta ympäristöstä, taidehistoriasta, lukutaidon ja opiskelun korostamisesta tai vaikkapa seitsenpäiväisestä viikosta lepopäivineen, on kristinusko ollut aivan keskeinen eurooppalaisuuden muovaaja. Tämän vuoksi kristinuskon kertomus- ja rituaaliperinteen tunteminen on aivan sivuuttamaton avain eurooppalaisuuden ymmärtämiseen.
Merkitysjärjestelminä uskonnot ovat kielten kaltaisia. Samoin kuin kieliäkin, on yksilölle sitä avartavampaa ja hyödyllisempää, mitä useampia uskontoja hän tuntee. Mutta samoin kuin kieltenopetuksessakin, on vieraiden kielten oppimiselle edellytyksenä oman äidinkielen osaaminen – siis että hallitsee jo yhden merkitysjärjestelmän, johon peilata toisia merkitysjärjestelmiä niihin tutustuessaan. Enkä tässä “omalla” uskonnolla tarkoita sitä, että oppilas välttämättä itse tunnustaisi kaikkia kyseisen uskonnon opinkappaleita, vaan sitä, että hän tuntee sen merkitysjärjestelmän, jonka muovaamassa ympäristössä hän itse elää.
Kommentit
Jussi Lehto sanoo:
5 heinäkuu 2010, 16:25
Hei Wille,
Tämä on ensimmäinen asia, josta olen kanssasi vahvasti eri mieltä. Jotkin asiat koulutusjärjestelmässämme ovat uudistamisen tarpeessa. Uskonnon opetus onkin yksi keskeisimmistä remonttikohteista kieliopetuskysymysten ohella.
Kysymys on siitä, että koulussa oppilas pitäisi herättää ajattelemaan itsenäisesti. Annankin kornin esimerkin omalta peruskouluajaltani kuvaamaan, kuinka oppilaitosten tuntiopetus ei ole lainkaan kokonaisvaltaisesti toinen toistaan tukevaa.
Uskonnon tunnilla opetettiin, kuinka ko. uskonnon päähahmo on luonut maailmankaikkeuden. Seuraavalla tunnilla olevassa biologian kokeessa minun on vastattava täysin vastoin aiemmalla tunnilla oppimaani, mikä soti – ja sotii edelleen – vastoin periaatteitani. Itse murrosikäisenä yritin tuolloin provosoida biologian opettajaa kirjoittamalla tehtävien vastaukseksi “Jumala loi”. Vastaukseni tietysti hylättiin perusteitta.
Edellä mainitusta koulutusjärjestelmämme konfliktitilanteesta oli minun vedettävä omat johtopäätökseni. Vaikka viihdyin leppoisilla ja vanhoillisilla uskonnontunneilla, erosin kirkosta heti rippikoulun käytyäni (kävin tosin yhdeksännen luokan uskonnon tunnit lähinnä vanhempien toivomuksesta).
Ymmärrettävästi useista meistä on ikävää, että uskonnonopetuksen sijaan opetettaisiin elämänkatsomustietoa. Se saattaisi olla askel kohti ateistisempaa ihmiskuntaa, kun nuoret eri kulttuureista ja uskontokunnista ryhtyisivät keskustelemaan keskenään. Joillekin yksilöillehän saattaisi tällöin tulvahtaa voimakas ajatuksenjuoksu: uskonnot ovat ihmisten itsensä kehittämiä fiktiivisiä uskomuksia. Jos näin tapahtuu joidenkin nuorten kohdalla, on se osa kyseisen nuoren luonnollista ja yksilöllistä kehitystä.
Yhdenmukaistaminen ei tietenkään saa olla minkäänlainen tavoite. Elämänkatsomustieto-opetuksen perustana tulisikin tietysti olla se, että kaikilla on vapaus omaan uskontoonsa. Uskonto saa (ja ymmärtääkseni useiden uskovaisten mielestä pitääkin) olla yhtä pyhä henkilökohtainen asia kuin tähänkin saakka.
Valtio ja kirkko tulee erottaa toisistaan. Tämä tarkoittaa sitä, että julkinen oppilaitos ei voi tarjota yksittäisen uskonnon opetusta, vaan sitä tarjoaa kirkko ehkä jäsenmaksunsakin maksaville jäsenilleen. Mielestäni tämä on selvä kehityksen suunta yleisesti, pidimmepä muutoksesta tai emme.
Jussi Lehto sanoo:
5 heinäkuu 2010, 16:51
Tarkennuksena, että elämänkatsomustiedon opetuksella tarkoitin uskontotiedon opetusta.
rippikoulunsa käynyt sanoo:
6 heinäkuu 2010, 13:34
On hyvä ymmärtää ja oppia ymmärtämään. Kristinuskon perusteiden ymmärtäminen onnistuu koululaisiltakin muutaman tunnin opetuksen jälkeen – ei siihen tarvita samojen tarinoiden toistamista koko peruskoulun ajan, lukiosta puhumattakaan.
Ne perusasiat voisi hyvin opettaa kaikille yhteisessä filosofian ja etiikan oppiaineessa, jossa saataisiin käytyä läpi uskonnot, mutta myös tärkeämpiä asioita ja käytännön kannalta, ei sen perusteella, mitä jossain uskonnossa on joskus määritelty synniksi jne.
“Tunnustuksellisesta uskonnon opetuksesta on luovuttu” ja siitä puhuminen on tyhjää höpötystä. Edelleenkin uskonnon tunneilla opetetaan samat asiat kuin sitä ennen (mihin Raamatun tarinat siitä muuttuisivat?) ja aamunavauksissa rukoillaan.
Minä olen siis käynyt rippikoulun (“koska kaikki muutkin kävivät”) ja eronnut kirkosta rehellisyyden nimissä kun tulin aikuiseksi ja opin ajattelemaan. Minun lapseni erotellaan joukosta, koska haluamme, että rukoushetkistä koko kansan koulussa luovutaan. Nuorin on 10-vuotias, joten pientä toivoa vielä hänen kohdallaan on.
Hannu Heikkinen sanoo:
6 heinäkuu 2010, 19:29
Suomalainen koululaitos yhdessä vanhempien kanssa toivottavasti myös opettaa, että yhteen asiaan voi olla monta eri lähestymis-/näkökulmaa.
Aiemman kommentaattorin esimerkkiä hyväksikäyttäen todettakoon, että kuuluu sivistykseen tietää raamatullinen luomistarina, kuten myös tieteellinen selitys aiheesta.
Ja se vasta tärkeää onkin tietää, että ne eivät kilpaile keskenään. ;)
Wille Rydman sanoo:
7 heinäkuu 2010, 18:17
Uskontotietoa on esitetty oman uskonnon opetuksen korvaajana. Samoille tunneille joutuisivat myös kaikki vähemmistöuskontojen edustajat sekä uskonnottomat. Ei tarvittane kovinkaan paljon mielikuvitusta oletukseen, että opetuksen painottumista kristinuskoon (siis tässä maailmankolkassa varmasti hyödyllisimpään uskontoon tuntea) ei voitaisi toteuttaa ilman tiettyjen vähemmistöjen merkittävää protestointia. Itse välttäisin mieluusti tämän ja säilyttäisin nykyisen käytännön (tosin poistaisin kunnilta velvoitteen oman uskonnon opetuksen järjestämiseen pienimpien vähemmistöuskontojen osalta käytännön- ja taloudellisista syistä).
Kuten blogitekstissä luki, en ole pakottamassa ketään sellaista opiskelemaan evankelisluterilaista uskontoa, joka ei kyseiseen kirkkokuntaan kuulu. Vastustan kuitenkin sitä, että enemmistöuskontunnustuksen edustajilta vietäisiin oikeus oman uskontonsa opetukseen. On omituista, että kirkkoon kuulumattomat ja uskonnonopetuksesta vapautetut haluavat riistää sen niiltäkin, jotka kirkkoon kuuluvat ja oman uskonnon opetusta haluaisivat. Sellainen asenne on kaukana liberaalista ja individualistisesta näkemyksestä.
Mitä tulee yksilön valintoihin ja vanhempien valintoihin: suomalainen lapsi syntyy Suomeen ilman että häneltä kysytään mielipidettä siihen. Hän oppii tietyn äidinkielen ilman että hän saa valita, mikä kieli häntä hyödyttäisi eniten. Hän kasvaa joka tapauksessa jossain tietyssä arvo- ja asenneilmapiirissä. Myös uskonnon tai uskonnottomuuden suhteen.
Se, joka kykenee itsenäiseen ajatteluun, kykenee kyllä tarvittaessa irtaantumaan vanhempiensa arvomaailmasta. Se, joka ei siihen kykene, on siihen kykenemätön täysin riippumatta siitä, onko hän istunut koulun uskontotunneilla vai ei.
Mitä tulee “satujen” opetteluun: mielestäni satujen tunteminen ja osaaminen on yksilöille äärettömän hyödyllistä, varsinkin, jos kyseiset sadut ovat niitä satuja, jotka ovat kulttuuriamme olennaisesti muokanneet. Riippumatta siitä, oliko näiden satujen tausta uskonnollinen, myyttinen vai mikä, ja riippumatta siitä, oliko näiden satujen taustalla tosipohjaisia tapahtumia vai ei. Mutta se on oikeastaan kokonaan toinen tarina.
Uskonnollisesti neutraalia tai arvoiltaan neutraalia ympäristöä ei ole olemassakaan. Pyrkimys täydelliseen arvo- tai uskontoneutraaliuteen on arvo- ja uskontovalinta siinä missä muutkin. Omasta mielestäni se ei ole järin hyvä arvovalinta, mutta kunnioitan toisten ihmisten oikeutta olla eri mieltä ja valita toisin. Pyrkimys uskonnon kitkemiseen maailmasta on aivan yhtä totalitaarinen ajatusmallien sääntelemiseen tähtäävä pyrkimys kuin mikä tahansa muukin ahdasmielisen mielipideterrorin muoto.
mie vaan sanoo:
18 heinäkuu 2010, 11:13
Kiitos Willelle mielenkiintoisesta avauksesta, vaikka itsekin vastustan koulussa tapahtuvaa uskonnonopetusta, myös kristinuskon opettamista.
Oma kristinuskon opetusvastaisuuteni johtuu pitkälti kahdesta syystä: kristinuskon barbaarisesta ja kostonhimoisesta perussanomasta, sekä siitä että yleisesti ottaen koulussa ei tulisi opettaa mitään mikä ei ole todistettavasti totta.
Kristinuskon perussanoma on paitsi naisia ja seksuaalivähemmistöjä syrjiä, myös kostonhimoinen. Vanhassa testamentissa on yksityiskohtaisia ohjeita siitä kuinka eläimiä tulee uhrata Jumalalle ihmisten syntien takia, ja uudessa testamentissa taas eläinten sijasta uhrataan ihminen varsin raa’alla tavalla.
Mielestäni em. syyttömien osapuolien verisellä uhraamisella mässäilevät sadut eivät sovellu kouluikäisille lapsille opetettavaksi. Ajatus, jonka mukaan syyttömän osapuolen uhraaminen voi sovittaa jonkun toisen tekemät synnit, on länsimaisen oikeuskäsityksen vastainen.
Kristinusko myös lupaa seuraajilleen kuolemanjälkeistä elämää vaikka tästä ei ole mitään näyttöä. On mielestäni erikoista, että Suomessa ei saa esittää todistamattomia väitteitä luontaistuotteiden terveysvaikutuksista, mutta kuolemanjälkeistä elämää sen sijaan saa luvata tiettyjen rituaalien vastapainoksi.
Tony Lemström sanoo:
19 heinäkuu 2010, 14:44
Kiitos hyvästä kirjoituksesta.
Tuon esiin omalta osaltani että kannatan ajatuksiasi. Perustuuhan jo esimerkiksi Suomen laki ja sosiaalihuolto Kristillisten periaatteiden noudattamiseen. lisäksi pidän mahdottomana ajatusta että esimerkiksi muslimit osallistuisivat muita uskontoja käsitteleville tunneille. Suomen koko olemassaolo perustuu Kristillisille arvoille. 79,9% Suomalaisista kuuluu Luterilaiseen kirkkoon. Tämän lisäksi on monia Kristinuskoa tunnustavia kirkkokuntia jotka eivät ole valta kirkon piirissä. Voitanee sanoa että Suomalaisista yleismaailmallisestikin suurimäärä kuuluu Kristillisen uskon ja kirkon piiriin. Kenenkään ei ole pakko osallistua vakaumuksensa vastaiseen uskonnon opetukseen, mutta ei suurelta enemmistöltäkään saa riistää perusoikeutta oppia oman uskonnon, kulttuurin ja historian opetusta.
Anton Alm sanoo:
23 heinäkuu 2010, 11:31
Puheenjohtaja Rydman, olen lukenut blogikirjoituksiasi jonkin verran ja olen yhtynyt niihin pitkälti. Valitettavasti olen vahvasti eri mieltä tämän uusimman kanssa.
On aivan totta, että kristinuskon tunteminen on tärkeää eurooppalaisille ja suomalaisille sen valtavan kulttuurisen vaikutuksen takia. Kyseenalaistaisin kuitenkin väittämän, jonka mukaan siihen tarvitaan nykyinen määrä aikaa ja panostusta. Onko esimerkiksi Nooan arkin, Kainin ja Aabelin sekä lukuisten pienempien suuntausten eroavaisuuksien opettaminen välttämätöntä? Ja eikö muslimilla tai uskonnottomalla ole samaa tarvetta tietää kristinuskon perusteet ja sen vaikutus?
Nykyisin uskonnon opiskeluun käytetään enemmän aikaa (peruskoulussa) kuin kemiaan, fysiikkaan, historiaan, biologiaan ja yhteiskuntaoppiin muutamia mainitakseni. Vaikuttaako tämä edes sormituntumalla järkevältä?
Mitä “oma uskonto” merkitsee seitsenvuotiaalle? Käytännössä vanhempien uskontoa. Aina ei edes sitä, vaan uskontokuntaan kuuluminen on pikemminkin tapa kuin kannanotto.
On selvää, että vanhempien uskomukset ja maailmankuva vaikuttaa lapseen. Harva kuitenkaan pitää oman maailmankuvan aktiivista siirtämistä lapseen hyväksyttävänä, uskonto poikkeuksena. Puhumattakaan siitä, että lapset eroteltaisiin koulussa vanhempien mielipiteiden mukaan, uskonto taas poikkeuksena. Nähdäkseni tälle poikkeukselle ei ole muita kuin historiallisia perusteita. Vai kykenetkö perustelemaan miksi vanhempien uskonnon perusteella tapahtuva jako on hyväksyttävää, mutta ei vaikkapa heidän poliittisen kantansa perusteella?
Uskonnoilla ei ole oikeuksia, ainoastaan yksilöillä on.
Wille Rydman sanoo:
29 heinäkuu 2010, 14:59
Anton Alm,
en tietääkseni missään vaiheessa tekstiä ottanut kantaa siihen, pitäisikö uskonnonopetuksen tuntimäärän lisääntyä, säilyä samana tai kenties vähentyä. Se on kokonaan toisen harkinnan aihe. Tässä oli kysymys siitä, onko ajatus yleisen uskontotiedon opetuksesta mielekäs vai ei.
Varmasti esimerkiksi Suomessa asuvalle muslimille olisi hyödyllistä tuntea kristinuskon perusteet. Tiedon lisääntyminen on aina hyödyllistä. Lienee kuitenkin poliittista realismia, etteivät muslimivanhemmat halua lapsilleen kristinuskoa koulussa opetettavan. Itse en heitä siihen pakottaisikaan.
Mitä tulee vanhempien uskontoon tai uskonnottomuuteen, arvoihin ja arvoneutraaleihin ympäristöihin: olen vastannut näihin kysymyksiin jo edellisessä kommentissani.